Pompeijin viimeiset päivät

Edward Bulwer Lytton Lytton

Informations

• Publié par: thaer
• Publié le: 08 décembre 2010
• Nombre de lectures: 30
• Langue: Finnish

Extrait

Project Gutenberg's Pompeijin viimeiset päivät, by Edward Bulwer-Lytton

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org

Title: Pompeijin viimeiset päivät

Author: Edward Bulwer-Lytton

Translator: Urho Kivimäki

Release Date: October 6, 2008 [EBook #26786]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK POMPEIJIN VIIMEISET PÄIVÄT ***

Produced by Tapio Riikonen

POMPEIJIN VIIMEISET PÄIVÄT

Kirj. Lord Lytton

Englanninkielestä [»The Last Days of Pompeii»] suomentanut Urho Kivimäki

Teoksen runot on suomentanut kirjailija K. V. Vesala.

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö.

Helsingissä 1916, Lilius & Hertzberg Osakeyhtiö.

SISÄLLYS:

I KIRJA:

1. Kaksi pompeijilaista hienostelijaa 2. Sokea kukkastyttö ja muotikaunotar — Atenalaisen tunnustus.  — Puhutaan egyptiläisestä Arbakeesta 3. Glaukuksen ystävät. — Pompeijilainen talo. — Antiikkinen juhla 4. Isiksen temppeli. — Pappi. — Arbakeen luonnetta selitetään 5. Lisää kukkastytöstä. — Rakkauden edistysaskeleita 6. Pyydystäjä saa karanneen lintunsa jälleen kiinni ja heittää  verkkonsa uutta saalista varten 7. Pompeijin kultaisen nuorison iloista elämää. — Pienoiskuva  roomalaisesta kylpylästä 8. Arbakes voittaa pelin, hän syöttää uhrilleen nautintoja

II KIRJA:

1. Pompeijilainen »viinitupa» ja klassillisen painin harrastajat 2. Kaksi kunnonveikkoa 3. Glaukus tekee kaupan, joka myöhemmin tulee hänelle kalliiksi 4. Glaukuksen kilpailija ennättää ennen häntä 5. Kilpikonna parka. — Nydian uusi virka 6. Onnellinen kaunotar ja sokea orjatar 7. Ione joutuu ansaan — hiiri koettaa nakertaa paulan poikki 8. Egyptiläisen yksinäisyys ja yksinhaastelu. — Lisää hänen  luonteestaan 9. Mitä Ionelle tapahtui Arbakeen talossa. — Ensimäiset merkit  hirmuisen vihollisen raivosta

III KIRJA:

1. Pompeijin tori. — Ensimäiset oireet liikkeestä, joka alottaa  uuden ajanjakson ihmiskunnan historiassa 2. Kuutamomatka Kampanian lahdella 3. Hartaushetki 4. Mihinkä kulkee rakkauden virta — mihin? 5. Nydia tapaa Julian. — Pakanallisen sisaren ja kääntyneen veljen  välinen keskustelu. — Erään atenalaisen huomioita kristinuskosta 6. Portinvartija. — Tyttö. — Gladiaattori 7. Pompeijilaisen kaunottaren pukuhuone. — Julia ja Nydia  keskustelevat tärkeistä asioista 8. Julia tapaa Arbakeen. — Keskustelun tulos 9. Etelän myrsky. — Velhon luola 10. Salamavyön omistaja ja hänen apurinsa. — Kohtalo kirjottaa  ennustuksiaan punaisin kirjaimin, mutta ken osaa niitä lukea? 11. Tapahtumat kehittyvät. — Suunnitelma kehkeytyy. — Verkko tulee  valmiiksi, mutta se joutuu toisiin käsiin IV luku: 1. Mietelmiä ensimäisten kristittyjen pyrkimyksistä. — Kaksi miestä  tekee ratkaisevan päätöksen. — Seinillä, etenkin pyhillä seinillä,  on korvat 2. Klassillinen isäntä, kokki ja keittiö. Apekides kohtaa Ionen.  — Heidän keskustelunsa 3. Pompeijilaista ylhäisöä ja muodinmukainen päivällinen 4. Kertomus siirtyy hetkeksi kuvaamaan sivuseikkoja 5. Lemmenjuoma — sen teho 6. Muutamat henkilöt kohtaavat toisensa. — Erillään kulkeneet virrat  yhtyvät samaan mereen syöksyäkseen 7. Lukijalle kuvataan Glaukuksen tilaa. Ystävyyttä koetellaan.  — Vihamielisyys heikentyy. — Rakkaus pysyy samanlaisena, sillä  rakastava on sokea 8. Vanhanajan hautajaiset 9. Ione joutuu seikkailuun 10. Mitä Nydialle tapahtuu Arbakeen talossa. — Egyptiläinen säälii  Glaukusta. — Sääli on syylliselle usein sangen epämieluista 11. Nydia esiintyy taikurina 12. Ampiainen joutuu hämähäkin verkkoon 13. Orja kysyy oraakkelilta neuvoa. — Joka itsensä sokaisee, sen  sokeakin voi pettää. — Kaksi uutta vankia samana yönä 14. Nydia keskustelee Kalenuksen kanssa 15. Arbakes ja Ione. — Nydia jälleen puutarhassa. — Pääseekö hän  vapaaksi auttamaan atenalaista? 16. Iloisten toverien sääli onnetonta kumppaniaan kohtaan. — Vankila  ja sen asukkaat 17. Keino, millä pelastaa Glaukus

V KIRJA:

1. Arbakeen uni. — Egyptiläinen saa vieraan ja varotuksen 2. Amfiteatterissa 3. Sallustus ja Nydian kirje 4. Jälleen amfiteatterissa

5. Vankien koppi ja kuolleitten luola. — Sydänsuru ei tunne kauhuja 6. Kalenus ja Burbo. — Diomedes ja Klodius. Amfiteatterityttö  ja Julia 7. Hävitystyö jatkuu 8. Arbakes kohtaa Glaukuksen ja Ionen 9. Lempivien epätoivo. — Joukkojen kohtalo 10. Seuraavana aamuna. — Nydian loppu 11. Glaukuksen kirje Sallustukselle, kymmenen vuotta Pompeijin  hävityksen jälkeen

I KIRJA.

1 LUKU. Kaksi pompeijilaista hienostelijaa.

»Terve, Diomedes, hauska tavata! Illastatko tänään Glaukuksella?» kysyi vähäläntä nuori mies, jonka avonainen ja naisellisesti laskostettu tunika jo kaukaa ilmaisi hienostelijan ja mairijan.

»Enpä vainkaan, Klodius ystävä, hän ei ole minua kutsunut», vastasi Diomedes, komearakenteinen, keski-ikäinen mies. »Polluks avita, se on paha temppu, sillä sanovat hänen illallisiaan Pompeijin hienoimmiksi.»

»Aivan niin, vaikka niissä ei ole koskaan tarpeeksi viiniä minua varten. Ei virtaa hänen suonissaan vanha kreikkalainen veri, sillä hän väittää viinin tekevän hänet kohmeloiseksi seuraavana aamuna.»

»Tähän säästäväisyyteen lienee muutakin syytä», Diomedes virkkoi kulmiaan rypistäen. »Kaikista oikuistaan ja päähänpistoistaan huolimatta hän ei arveluni mukaan ole niin rikas, kuin tahtoo näyttää olevansa, ja ehkä hänen viinejään rakastetaan enemmän kuin hänen sukkeluuksiaan.»

»Siinä yksi syy lisää hänen kanssaan illastaa, niinkauan kuin hänellä on yksikin sestertio. Ensi vuonna, Diomedes, meidän täytyy hakea uusi Glaukus.»

»Hän on kuulemani mukaan kaiken lisäksi intohimoinen nopanpelaaja.»

»Hän on kaikkiin huvituksiin taipuisa, ja niinkauan kuin hän huvejaan harrastaa järjestelemällä illatsuja, niin kauan mekin olemme ihastuneita häneen.»

»Ha, hahaa, Klodius, sepä nasevasti sanottu. Oletko koskaan maistanut viinikellarini tuotteita?»

»Luullakseni en, kelpo Diomedes.»

»Hyvä, sinun täytyy joskus illastaa luonani. Minulla on varastossani siedettäviä nahkiaisia, ja minä kutsun edili Pansan mukaan.»

»Oh, älä vaivaudu minun tähteni.Persicos odi apparatus. Olen vähään tyytyväinen. Mutta, aika kuluu, olen menossa kylpyyn — entä sinä —?»

»Kvestorin luo — valtioasioita — iltapäivällä Isiksen temppeliin. Näkemiin!»

»Mikä pöyhkeilevä, suupaltti, halpasukuinen mies», mutisi Klodius itsekseen astellessaan hiljalleen eteenpäin. »Hän luulee juhlillaan ja viinikellarillaan saavansa meidät unohtamaan, että hän on vapautetun orjan poika — ja sen me teemmekin, kun kunnioitamme häntä hänen rahojensa vuoksi. Tällaiset rikkaat plebeijit ovat satoa meille, tuhlariylimyksille.»

Näin itsekseen haastellen Klodius saapui Domitianankadulle, joka vilisi jalankulkijoita ja ajoneuvoja ja johon sisältyi kaikki se iloinen, henkevä, pursuava elämä ja vilske, minkä nykyisin näemme Napolin kaduilla.

Toistensa ohi pyrkivien ajoneuvojen kellot kilisivät hauskasti korvassa, ja Klodius milloin hymyili, viittilöi, milloin tuttavallisesti puheli, kun vain näki oikein loisteliaat ja oikkukuosiset ajoneuvot. Ja eihän kukaan vetelehtijä Pompeijissa todella ollut niin tunnettu kuin hän.

»Mutta kas, Klodius! Miten olet hyvän onnesi jälkeen nukkunut?» kuului miellyttävä, soinnukas miehenääni harvinaisen hienorakenteisista vaunuista. Niiden pronssiseen reunustaan oli taidehikkaasti, rauhalliseen, hienoon kreikkalaiseen tyyliin uurrettu Olympian kisoja esittäviä kuvia. Vaunuja vetävät parihevoset olivat hienointa partilaista rotua; niiden sirot jalat näyttivät halveksivan maakamaraa noustessaan notkeasti ylös, ja ajoneuvojen nuoren isännän takana seisovan ajajan pienimmästäkin nykäyksestä ne pysähtyivät paikalla ikäänkuin äkkiä kiveksi muuttuneina — elottomina, mutta ilmehikkäinä kuin joku Praksiteleen elävimmistä ihmeteoksista. Vaunujen omistaja itse oli tuota hoikkaa, kauniin sopusuhtaista lajia, jonka joukosta Atenan kuvanveistäjät hakivat mallinsa. Hänen kreikkalaisen syntynsä ilmaisivat hänen vaalea, vuolaskiharainen tukkansa ja piirteitten täydellinen sopusuhta. Hänellä ei ollut togaa, joka keisariajalla ei enää ollutkaan ylhäisten roomalaisten tavallisena pukuna ja jota muodinmäärääjät pitivät suorastaan naurettavana; mutta hänen tunikansa säihkyi tyyrolaisen purppuran rikkainta väriloistoa ja sitä kiinnittävät soljet,fibulae, säteilivät smaragdeja. Kaulasta riippuva kultakellukka oli rinnalle kierretty käärmeenpääksi, jonka suusta valahti esiin suuri sinettisormus, mitä taidehikkain ja hienoin mestarituote sekin. Tunikan hihat olivat avoimet ja kämmenenlevyisen kultaompelen reunaamat. Ja miehustalle kierretty arabeskikoristeinen vyö, samaa kudontaa kuin hihansuutkin, sisälsi, kun taskuja ei ollut, kaulaliinan pitimen, rahakukkaron, piirtimen ja vahataulun.

»Glaukus ystäväni», Klodius virkkoi, »onpa mieluista nähdä, kuinka vähän tappiosi ovat ulkoasuusi vaikuttaneet. Sinähän näytät aivan Apollon henkevöimältä, ja kasvosi huokuvat onnenautuutta; kuka tahansa voisi pitää sinua voittajana ja minua hävinneenä.»

»Ja pitäisikö sitten noiden metallipalapahasten voiton tai häviön vaikuttaa mielialaamme, Klodius ystäväni? Venus avita, niinkauan kuin nuorina voimme seppelin kiharamme koristaa ja sitra vielä heläjää kyllästymättömissä korvissamme ja Lydian tai Kloen hymyily saa veren suonissamme väkevänä virtaamaan, niin kauan me haemme nautintoa aurinkoisesta luonnosta ja teemme pian ajasta itsestään nautintojemme rahastonhoitajan. Illastathan tänään luonani, kuten puhe oli?»

»Kukapa unohtaisi Glaukuksen kutsun!»

»Mutta minne olet menossa?»

»Olen matkalla kylpyyn, mutta on vielä tunti jäljellä tavalliseen kylpyaikaan.»

»Hyvä on, lähetän vaunut kotiin ja kävelen kanssasi. No, no, Fylliakseni», hän jatkoi silittäen lähempänä olevaa hevosta, joka hirnahtaen ja korviaan iloisesti taaksepäin luimistaen osotti hyväilyn tuntevansa; »juhlapäivä on tämä sinulle. — Eikö se ole mainio, Klodius?»

»Foibos avita», ylhäinen mairija vastasi — »kuten Glaukuskin.»

2 LUKU. Sokea kukkastyttö ja muotikaunotar. — Atenalaisen tunnustus. — Puhutaan egyptiläisestä Arbakeesta.

Iloisesti haastellen minkä mistäkin nuoret miehet kulkivat pitkin katuja. He olivat nyt siinä kaupunginosassa, jossa olivat rikkaimmat myymälät; niiden seinät olivat koristetut mitä upeimmin freskomaalauksin, joissa eloisat, mutta silti sopusointuiset värit välkkyivät. Pulppuavat suihkukaivot, jotka kuumaan ilmaan syöksivät vilpoisan vesikaarensa; tyyrolaisen purppuran vaatehtimat kävelijäjoukot; kirjava vilinä, joka oli kasaantunut jonkun erikoisen huomattavan kauppahuoneen edustalle; sinne tänne kiiruhtavat orjat päänpäällisine, hienotekoisine pronssiastioineen; siellä ja täällä seisoskelevat maalaistytöt täysine hedelmä- ja kukkaskoreineen, jotka entisajan italialaisille antoivat suuremman viehätyksen kuin heidän nykyajan jälkeläisilleen (jotka sananparren »latet anguis in herba» mukaan pelkäävät orvokkeja ja ruusuja, koska ne muka synnyttävät sairautta); lukuisat seurusteluhuoneistot, joita tuo vilkas kansa käytti kuten me kahviloitamme ja klubejamme; kauppakojut, joiden marmoripöydät olivat kukkuroillaan viini- ja öljyastioita ja joiden ovenpieleiset, purppuraisella auringon verholla suojatut istuimet tarjosivat väsyneille lepoa ja joutilaille viihdykettä — kaikki tämä loi niin elämäniloisen kuvan, että atenalaisen Glaukuksen muutenkin iloon ja riemuun taipuisa mieli tuli entistä herkemmäksi.

»Älä puhu enää Roomasta», hän virkkoi Klodiukselle. »Tuon valtavan kaupungin huvittelut ovat liian vakavia ja raskaita. — Neeron kultaisessa palatsissakin ja Tiituksen ruhtinaallisesti alkaneessa hovielämässäkin on jotakin silmää väsyttävää — henkeä ahdistavaa; sitäpaitsi, Klodius, tuntuu tuskalliselta verrata toisten suunnatonta rikkautta ja ylellisyyttä omaan vähäpätöisempään asemaan. Mutta täällä me voimme huolettomina heittäytyä huvituksiin ja voimme niistä nauttia kyllästymättä ja väsymättä.»

»Siitäkö syystä olet kesäasunnoksesi valinnut Pompeijin?»

»Siitä. Pidän sitä Baiaeta parempana. En vähäksy jälkimäisenkään viehätysvoimaa, mutta en rakasta sen pedanttisia kesäasukkaita, jotka näyttävät punnitsevan jokaisen huvituksensa drakmoissa.»

»Ja kuitenkin sinä pidät suuresta opista, sinun talossasi viljellään eeposta ja draamaa, Aiskyloa ja Homeroa.»

»Niinpä kylläkin, mutta nuo roomalaiset, jotka jäljittelevät esi-isiäni, tarttuvat kaikkeen niin kömpelösti. Metsälle mennessäänkin he kuljetuttavat orjillaan Platoa mukanaan, ja kun saalis on saatu, ottavat he kirjat ja kääröt esille, jottei hetkeäkään hukkaan menisi. Kun tanssijattaret heidän edessään kaikessa persialaisessa vuolaassa vehmaudessaan liihottelevat, paasaa joku vapautetun orjan vesa heille kivijäykin naamoin siveyssaarnaa Ciceron »De officiis»-teoksesta. Sellaista typeryyttä! Huvittelua ja oppia ei pidä siten yhdistää, kummastakin pitää erikseen nauttia. Roomalaiset menettävät molemmat tällä käytöllisellä hienosteluntavottelullaan, ja he osottavat, etteivät he kummastakaan mitään ymmärrä. Oo, Klodius, kuinka vähän maanmiehesi tietävätkään Perikleen taidosta ja Aspasian viehättäväisyydestä. — Olin eilen Pliniuksella, hän istui huoneessaan kirjottamassa jonkun orjaparan soittaessa tibiaa. Hänen veljensäpoika (hyi, niitä filosofoivia tomppeleita!) luki Thukydideen kuvausta rutosta, ja päännyökkäyksin seuraten soittoa hän ääneen tavaili tuon hirvittävän kuvauksen inhottavia yksityiskohtia. Tuon ukkelin mielestä ei ollut mitään outoa siinä, että hän samalla hetkellä sai kuulla rakkauslaulun säveleitä ja ruton kauhujen kuvausta.»

»Oh, ne ovat molemmat niin toistensa kaltaisia», Klodius virkkoi.

»Samaa sanoin hänelle, hänen hölmöyttään peittääkseni; — mutta nuorukainen tuijotti minuun pilaa ymmärtämättä ja vastasi, että sävel hivelee vain tunteetonta korvaa, kirja taas (s.o. rutonkuvaus) ylentää sydäntä. 'Kas', paksu setä ilahtuneena virkahti, 'poikani on jo täysverinen atenalainen, hän yhdistää hyödyllisen kauniiseen.' Voi Minerva, kuinka itsekseni nauroinkaan! Talossa vielä ollessani tuotiin nuorelle sofistille sana, että hänen rakkain vapautettu orjansa oli kuollut kuumeeseen. — 'Armoton kuolema!' hän huudahti. — 'Tuokaa Horatiukseni; kuinka kauniisti tuo mainio runoilija meitä lohduttaakaan tällaisissa onnettomuuksissa!' Luuletko, Klodius, näitten miesten voivan rakastaa? Tuskinpa vain aistimin. Kuinka harvoin roomalaisessa tapaat sydämen! Hänessä on vain älyn koneistoa — luuta ja lihaa siinä ei ole.»

Vaikka Klodiusta salaisesti loukkasivatkin nämä huomautukset hänen maanmiehistään, näytti hän olevan samaa mieltä kuin ystäväkin, osaksi siitä syystä, että hän luonteeltaan oli mairija, osaksi siitä, että nuorten roomalaiselostelijoiden tapana oli hieman halveksivasti puhua omasta alkuperästään, josta he pohjaltaan olivat niin ylpeitä. Oli muodinomaista jäljitellä kreikkalaista ja samalla naureskella tätä kömpelöä jäljittelyä.

Heidän haastelunsa ja askeleensa keskeytti väentungos eräällä torilla, jossa kolme katua yhtyi; siinä seisoi valoisan, soman temppelin pylväistön varjossa nuori tyttö oikeassa kädessä kukkaskori ja vasemmassa pieni kolmikielinen soittovehe, jonka matalat ja vienot äänet säestivät hänen rajua ja puolibarbarista lauluaan. Laulusta tauottuaan hän aina viehkeästi heilautti koriaan kehottaen kuulijoitaan ostamaan kukkia, ja monta sestertiota hänen koriinsa heitettiinkin, osaksi kauniista laulusta osaksi säälistä — silla tyttö oli sokea.

»Siinä minun tessalilaisrukkani», Glaukus virkkoi ja pysähtyi. »En ole häntä vielä Pompeijiin palattuani nähnytkään. Vaiti, hänellä on kaunis ääni. Kuunnelkaamme.»

Sokean kukkastytön laulu.

1.  Ostakaa kukkia, ostakaa!  Oon kaukaa sokea tyttönen.  He kertoi, ett' ihana ompi maa;  Nää kukat on kauneimmat lapsista sen.  Ne sorjiksi suokaa jäädä näin,  Elon purppuran säilyttää!  Näet äitinsä helmasta äskettäin  Mä raikkaina poimin nää.  Tuulen lempeät henkäilyt,  Hellät ja armahat hyväilyt  Hehkuvat katseistaan.  Sen suukkoset huulia heljentää,  Ja hentoja poskia kyyneltää;  Myös itkevi äiti armas tuo.  Ja kysyvän katsellen kauas luo,  Ja syömensä sykkivi oottaen,  Ja lapsia kotihin kutsuen,  Ja helmet, jotk' enin hohtavat,  Emon hellän kaipuusta kertovat;  Oi, nää ei he toisiaan. 2.  Teill' ompi maailma valkeuden,  Missä lemmetär lausuvi silmäyksin;  Yön mailta on sokea neitonen,  Kaikk' on hälle kaikua tyhjää yksin.

 Kuni tuonelan tienoita käyn,  Surun virroilla viivyttäyn;  Mä varjojen ohitse kiitävän kuulen,  Soi äänensä mullen kuiskeesta tuulen,  Kuin muotoja nähdä mä kalpaankaan!  Kädet niille mä ojennan lempivät;  Vain äänet vastahan väikkyvät,  Elo aaveita mullen on vaan.

 Tulkaa, tulkaa, ostakaa!  Kuulkaa, nuo kaunot huokajaa,  — Näet ääni on heillä myös —:  »Tytön sokean henkäilyn konsa kohtaa  Nää hehkeät ruusut, ne pelkoa hohtaa.  Valon lapset herkkiä on.  He pelkää impeä varjoston;  Pois sokean käsistä kaipajamme,  Me katseita kirkkaita kaihoamme.  Yöt' emme me lemmi lain.  Näimme päivyen katseissa kulkijain.  Oi, kukkia ostakaa!

»Haluan tuon orvokkikimpun, kaunis Nydia», Glaukus sanoi työntyen joukon läpi ja pudotti kourallisen pikkurahaa koriin. »Äänesi on viehättävämpi kuin koskaan.»

Sokea tyttö säpsähti kuullessaan atenalaisen äänen. Laulu lakkasi äkkiä, ja veri syöksyi hänen kaulalleen, poskilleen ja ohimoilleen.

»Olet siis palannut!» hän virkkoi matalalla äänellä ja toisti ikäänkuin itsekseen: »Glaukus on palannut.»

»Niin, lapseni, olen ollut Pompeijissa jo viisi päivää. Puutarhani kaipaa kuten ennenkin hoitoasi. Toivon, että käyt sitä huomenna katsomassa. Ja muista, että seppeleitä minun talossani sitovat vain kauniin Nydian kädet.»

Nydia hymyili tyytyväisenä, mutta ei vastannut, ja Glaukus erkani joukosta hilpeänä ja huoletonna, kiinnitettyään sitä ennen rintaansa valikoimansa orvokit.

»Tämä lapsi on siis sinun hoidokkejasi?» Klodius kysyi.

»Niin on — eikö hän laula ihanasti? Tuo orjatarrukka minua miellyttää! Hän on sitäpaitsi kotoisin jumalten maasta — Olympos on varjonnut hänen kehtonsa — hän on Tessaliasta.»

»Velhojen maasta.»

»Oikein, vaikka omasta kohdastani kaikki naiset ovat velhoja ja Pompeijissa näyttää, Venus avita, ilmakin olevan tulvillaan rakkauden taikajuomaa, niin kauniiksi minun silmäni näkevät jokaiset parrattomat kasvot.»

»Ja katso! Tuossa tulee Pompeijin kaikkein kauniimpia, vanhan Diomedeen tytär, rikas Julia», Klodius virkkoi nähdessään erään nuoren, huntupeitteisen naisen kahden orjattaren saattamana lähestyvän kylpylän tiellä.

»Ihana Julia, me tervehdimme sinua», Klodius sanoi.

Julia kohotti hieman huntuaan, niin että hän lievästi kiemaillen paljasti rohkean roomalaisen profilin, mustat, sädehtivät silmät ja posken, jonka luonnolliseen, kellervään väriin taide oli sirottanut hivelevää, helakkaa hohdetta.

»Ja Glaukuskin on palannut», hän virkkoi välähyttäen tarkottavan silmäyksen atenalaiseen. »Onko hän unohtanut», hän puoliääneen jatkoi, »viimevuotiset ystävänsä?»

»Hurmaava Julia, vaikka Lethe katoisikin jollakin maailmankolkalla, puhkee se toisella jälleen pinnalle. Jupiter ei salli meidän koskaan unohtaa kuin hetkeksi; mutta vielä ankarampi Venus ei salli edes sitäkään.»

»Glaukus ei milloinkaan puutu kauniita sanoja.»

»Kuinka se voisi olla mahdollistakaan, kun niiden kohde on niin kaunis.»

»Tavannen teidät molemmat pian isäni huvilassa», Julia sanoi Klodiukselle puhuen.

»Me sanomme tätä päivää valkoisen kiven päiväksi», peluri vastasi.

Julia laski huntunsa, mutta niin hitaasti, että hänen viimeinen katseensa osui atenalaiseen teeskennellyn arkana, mutta sittekin rohkeana. Katseesta puhui sekä hellyys että moite.

Ystävykset astelivat edelleen.

»Julia on kieltämättä kaunis», Glaukus virkkoi.

»Viime vuonna olisit tuon huomautuksen tehnyt lämpimämmin.»

»Niin, minut häikäisi ensi näkemä, ja minä erehdyin pitämään jalokivenä, mikä olikin vain keinotekoinen jäljitelmä.»

»Oikein», Klodius vastasi. »Naiset ovat pohjaltaan kaikki samanlaisia. Onnellinen, joka nai kauniit kasvot ja suuret myötäjäiset. Mitä voisi hän toivoa muuta?»

Glaukus huokasi.

He olivat nyt kadulla, jossa oli vähemmän liikettä ja josta näkyi avoin ja rauhallinen meri; harvoin näillä ihanilla rannoilla esiintyy mitään kauhunkuvaa, niin lämpimiä ovat ne leyhkät, jotka sen yli puhaltavat, niin hehkuvia ja monikirjavia ne värit, jotka kuvastuvat runollisista pilvistä, niin huumaavia tuoksut, joita maatuuli tänne kuljettaa. Sellaisesta merestä saattoi olettaa Afroditeen nousseen maata hallitsemaan.

»On liian aikaista mennä kylpyyn», sanoi kreikkalainen, jonka oli vallannut runollinen innoitus, »jättäkäämme meluisa kaupunki ja nauttikaamme meren suloista, niinkauan kuin aurinko vielä sen aalloilla leikkii.»

»Menkäämme vain,» Klodius virkkoi, »merenrantama onkin kaupungin eloisin osa.»

Pompeiji oli pienoiskuva oman aikansa sivistyksestä. Sen muurien sisään oli kasaantunut kaikki se, mitä loistelias elämä ja rikkaus voivat tarjota. Sen pienistä, mutta välkkyvistä myymälöistä, sen palatseista, kylpylöistä, forumista, teatterista, sirkuksesta — sen toimeliaasta, mutta ränstyneestä elämästä, sen hienostuneista muodoista ja kansan paheista kuvastui pienoiskoossa koko keisariaika. Se oli konelaite, panoraama, johon jumalat tuntuivat asettaneen näytteille maailman suurimman yksinvallan ja josta ne myöhemmin sen hävittivät jälkimaailman ihmeeksi — siinä siveyslaki, ettei mikään ole uutta auringon alla.

Lahden kuvankirkkaalla pinnalla lojuivat kauppalaivat ja rikkaitten porvarien kultakoristeiset huvialukset. Niiden välistä puikkelehtivat sinne tänne kalastajavenheet, ja kaukaa näkyivät Pliniuksen laivaston hoikat mastot. Rannalla istui muuan sisilialainen, joka rajusti viittoillen ja liikutetuin ilmein kertoi kalastajajoukolle ja ohikulkijoille tarinaa haaksirikkoutuneista merimiehistä ja pelastavista delfineistä; aivan samaa saatte nykypäivinä kuulla Napolin satamalaitureilla.

Kreikkalainen vei toverinsa pois joukosta ja ohjasi askelensa rantaman yksinäisemmille puolille, ja ystävykset istahtivat pienelle, sileältä kalliopengermältä kohoavalle kivelle hengittämään hyvätuoksuista, vilvoittavaa meri-ilmaa, joka aalloilla leijuen tuntui näkymättömin askelin seuraavan jotakin sointurytmiä. Siinä oli jotakin vaitioloon ja uneksintaan kiehtovaa. Klodius laskeskeli, silmiään auringon polttavilta säteiltä varjoten, kuluneen viikon pelihäviöitään; ja nojaten käteensä ja välittämättä auringosta — se on hänen kansansa suojelusjumala — Glaukus antoi katseensa harhailla laajoilla tasangoilla, tuntien suonientäyteistä runollista viehkeyttä, iloa ja lempeä ja lienee kadehtinut sitä tuulenleyhkää, joka oli nostanut siipensä lentääkseen Kreikan rantamille.

»Sanopa, Klodius», kreikkalainen virkkoi vihdoin, »oletko koskaan rakastanut?»

»Monta kertaa.»

»Joka useasti on rakastanut», Glaukus vastasi, »ei ole koskaan rakastanut. On vain yksi Eros, vaikka monta jäljitelmää.»

»Jäljitelmät ovat kuitenkin kaikitenkin pikkujumalia nekin», Klodius virkkoi.

»Olen samaa mieltä kuin sinäkin», kreikkalainen vastasi. »Minä palvon rakkauden varjoakin, mutta rakkautta itseään vielä enemmän.»

»Rakastatko siis vakavasti ja kaikesta sydämestäsi? Tunnetko samaa, mitä runoilijat kuvaavat — sitä, mikä saa meidät unohtamaan ateriamme, teatteria vieromaan ja elegioja kirjottamaan? Enpä olisi sitä koskaan uskonut. Sinä näyttelet hyvin.»

»En ole vielä niin kaukana», vastasi kreikkalainen hymyillen; »tai sanonpa kuten Tibullus, —

 Ket' ohjaa lempi, hän, kuhun kulkeekin,  Pyhässä turvass' on.

En ole todella vielä rakastunut, mutta voisin sen tehdä, jos lempeni esineen kohtaisin. Eros kyllä soihtunsa sytyttäisi, mutta papit eivät ole vielä antaneet hänelle öljyä.»

»Arvaanko ma lempesi esineen? Eikö se olekin Diomedeen tytär? Hän lempii sinua eikä tahdo intohimoaan salatakaan; ja, Herkules avita, sanon vielä kerran, hän on sekä kaunis että rikas. Hän koristaa miehensä talon pihtipielet kultaverkoin.»

»En halua itseäni myydä. Myönnän, että hän on kaunis, ja ellei hän olisi vapautetun orjan pojantytär, olisin ehkä kerran — mutta ei — hänen kauneutensa on kasvojen muotoa, hänen tapansa eivät ole naisen eikä hänen henkensä tunne muunlaista nautintoa kuin huvituksien.»

»Olet kiittämätön. Sano sitten, kuka se onnellinen naikkonen on!»

»Kuule siis, Klodius. Joku kuukausi sitte olin Napolissa, kaupungissa, joka miellyttää minua tavattomasti, sillä se on säilyttänyt paljon alkuperäisiä kreikkalaisia tapoja ja muotoja ja se ansaitsee hyvin nimensä Partenope ihanan ilmastonsa ja kauniin rakenteensa vuoksi. Eräänä päivänä menin Minervan temppeliin rukoilemaan, en niin paljoa omasta puolestani kuin kaupungin, jolle Pallas ei enää entisen ystävällisesti hymyile. Temppeli oli autio ja tyhjä. Atenan muistot täyttivät mieleni. Kun luulin olevani yksin temppelissä ja vakava mieliala oli minut vallannut, kohosi rukous sydämestä huulille ja minä itkin rukoillessani. Minut keskeytti silloin vierestä kuuluva huokaus. Käännyin äkkiä ja näin edessäni naisen. Hän rukoili myöskin ja oli kohottanut huntunsa, ja kun katseemme kohtasivat toisensa, oli kuin taivainen säde noista tummista ja hymyilevistä silmistä olisi tunkeutunut sieluuni. En milloinkaan ole kuolevaisia piirteitä nähnyt niin mestarillisen ihania. Lievä surumielisyys pehmensi ja kohotti niiden ilmettä; tuo sanoinkuvaamaton jokin, joka käy sydämestä sydämeen ja jonka kuvanveistäjät ovat painaneet Psyken piirteisiin, teki hänen kauneutensa taivaalliseksi ja yleväksi; hänenkin silmissään kyynelet kiilsivät. Olin varma, että hänkin oli atenalainen ja että rukoillessani Atenan puolesta hänen henkensä oli minun tavannut. Puhuttelin häntä, vaikka vapisevin äänin. 'Ihana neito', sanoin, 'etkö olekin atenalainen?' Ääneni kuullessaan hän punastui ja peitti hunnulla puoleksi kasvonsa. 'Esi-isieni luut', hän virkkoi, 'ovat Ilissuksen varsilla; itse olen syntynyt Napolissa, mutta mieleltäni ja syntyperältäni olen atenalainen.' 'Viekäämme siis', sanoin, 'yhteinen uhrimme', ja kun pappi juuri silloin tuli esiin, seisoimme rinnakkain rukouksin seuratessamme jumalanpalvelusta. Yhtaikaa polvistuimme jumalattaren eteen, yhtaikaa laskimme oliviseppelemme alttarille. Tämä yhteinen toimi synnytti minussa omituisen, miltei pyhän herkkyyden tunteen. Me, vieraat etäisestä ja sortuneesta maasta, olimme kahden ja yksin temppelissä, joka oli kotimaamme jumalalle pyhitetty; eikö ole luonnollista, että sydämeni kiintyi isänmaan ystävään, jommoiseksi häntä saatoin sanoa? Oli kuin olisin hänet jo vuosia tuntenut, ja tuo yksinkertainen jumalanpalvelus oli omansa ihmeen tavoin yhdistämään harrastuksemme ja hävittämään aikasuhteet. Ääneti lähdimme temppelistä, ja aijoin juuri häneltä kysyä, missä hän asui ja saisinko käydä häntä tapaamassa, kun samassa temppelinovella seisova nuorukainen, jonka piirteet suuresti muistuttivat hänen ulkomuotoaan, tarttui hänen käteensä. Hän kääntyi ja sanoi minulle hyvästit. Väkijoukko erotti meidät, enkä häntä sen koommin nähnyt. Kotiin tultuani sain kirjeitä, jotka saivat minut heti lähtemään Atenaan, sillä sukulaiseni uhkasivat minua perintöhaasteella. Kun kaikki oli onnellisesti ohi, palasin Napoliin. Hain koko kaupungin. En löytänyt jälkeäkään kadonneesta ystävästäni ja toivoen iloisessa humussa unohtavani kauniin haavekuvani syöksyin suin päin Pompeijin huvituksiin. Siinä koko kertomukseni. En rakasta, mutta muistelen ja ikävöin.»

Klodius aikoi jotakin sanoa, mutta silloin lähestyi heitä hitain ja juhlallisin askelin muuan mies, ja kuullessaan hänen askeltensa äänen liuskakivillä ystävykset kääntyivät ja tunsivat heti miehen.

Siinä oli mies, nelissäkymmenissä, rotevaruumiinen, laihaa, mutta väkevää ja ytimekästä rakennetta. Hänen tumma, pronssinhohteinen ihonsa ilmaisi hänen itämaisen alkuperänsä, hänen piirteissään oli jotakin hahmoteltua kreikkalaista (varsinkin poskissa, huulissa ja kulmissa), mutta nenä oli hiukan korkea ja kaareva, ja luja, ulkoneva luusto ei sallinut niitä täyteläisiä, vereviä muotoja, joita kreikkalaiset pitävät miehevyyden kauneimpina merkkeinä. Hänen suuret, yömustat silmänsä säteilivät tasaista, vakavaa valoa. Syvä, ajatuksien täyttämä ja suruvoittoinen rauha näytti horjumattomana asuvan niiden majesteetillisessa, käskevässä katseessa. Hänen käyntinsä ja ryhtinsä ilmaisivat keveyttä ja arvokkuutta, ja hänenpukunsa vieras kuosijayksinkertaisuus antoivat hänen tyynelle ryhdilleenja muhkealle muodolleen erikoisen

arvokkaan leiman. Tervehtiessään vastatullutta tekivät molemmat nuoret miehet vaistomaisesti ja salaisesti käsillään taikamerkin, sillä egyptiläisellä Arbakeella arveltiin olleen turmaa uhkaava, paha katse.

»Pitääpä maiseman todella olla kaunis», Arbakes sanoi kylmästi, mutta kohteliaasti hymyillen, »kun se voi houkutella iloisen Klodiuksen ja kaikkien ihaileman Glaukuksen kaupungin joukontäyteisiltä kaduilta tänne.»

»Onko luonnossa siis yleensä niin vähän houkuttelevaa?» kreikkalainen virkkoi.

»On — nautinnonhaluisille.»

»Varma, mutta tuskinpa viisas vastaus. Nautinnoissa viehättävät vastakohdat; huvittelut opettavat meitä rakastamaan yksinäisyyttä, tämä taas arvioimaan huvitteluja.»

»Siten ajattelevat nuoret puutarhafilosofit», egyptiläinen virkkoi, »he pitävät väsähtäneisyyttä mietiskelynä ja kuvittelevat tuntevansa yksinäisyyden kaipuuta, kun he ovat väsyneet huvitteluihin. Mutta sellaisessa tyhjässä mielialassa ei luonto voi sytyttää sitä innoitusta, joka vain voi ammentaa luonnon koskemattomasta yksinäisyydestä sen kuvaamatonta kauneutta; se ei vaadi teiltä intohimon kulutusta, vaan koko sen hehkun, josta te luontoa palvoen tahdotte päästä. Nuori atenalainen, kun Luna (kuu) valohämynä antautui Endymionille, niin se tapahtui päivän mailleen mentyä, ei ihmisten kuumeisessa touhussa, vaan hiljaisella vuorella ja metsästäjän yksinäisissä laaksoissa.»

»Kaunis vertaus», Glaukus huudahti, »mutta mikä väärä tulkinta! Kulunut! se sana on vanhaa, ei nuorta varten. Minä ainakaan en vielä koskaan ole tuntenut kyllästymystä.»

Egyptiläinen hymyili, mutta hänen hymynsä oli kylmää ja jäätävää ja sai arkailemattoman Klodiuksenkin värisemään. Arbakes ei vastannut Glaukuksen intoiseen huomautukseen, mutta hetken vaijettuaan hän virkkoi lempeällä ja alakuloisella äänellä:

»Olette kuitenkin kaikitenkin oikeassa nauttiessanne niinkauan kuin aika teille hymyilee; pian ruusu kuihtuu, pian sen tuoksu haihtuu. Ja, Glaukus, mitä jää meille, muukalaisille, jotka vaellamme niin kaukana isiemme haudoilta, mitä jää meille muuta kuin nautintoa ja kaipuuta — edellistä sinulle, jälkimäistä minulle.»

Kreikkalaisen kirkkaat silmät olivat äkkiä kyynelin täyttyneet. »Ah, Arbakes», hän huudahti, »älä puhu esi-isistämme! Unohtakaamme, että hekin kerran ovat olleet yhtä vapaita kuin Rooma! Ja maine! — voi, turhaa on koettaa sitä henkiin herättää Maratonin kentällä ja Termopylaessa.»

»Sydämesi ei hyväksy, mitä sinä puhut», egyptiläinen virkkoi, »ja ensi yön iloissa sinä muistat enemmän Laenaa[1] kuin Laisia. Näkemiin.»

Tämän sanottuaan hän kietoi vaipan ympärilleen ja lähti hitain askelin pois.

»Hengitän jälleen vapaammin», Klodius virkkoi. »Egyptiläisiä matkiaksemme me joskus tuomme juhliimme luurangon. Totisesti, sellainen egyptiläinen kuin tuo hiipivä varjo, on aaveentapainen kyllin tekemään hienoimman falernolaisen viininkin happamaksi.»

»Kummallinen mies», Glaukus sanoi miettiväisenä. »Vaikka hän näyttääkin kuolleen huvitukselle ja kylmältä maiselle riemulle, joku murhe häntä painaa, ja hänen ulkokuorensa ja sydämensä puhuvat erilaista kieltä.»

»Niin, puhutaan muunkinlaisista orgioista kuin niistä, joita hänen yksinäisessä talossaan Osiriin kunniaksi vietetään. Rikaskin hän on, niin sanotaan. Emmekö voisi ottaa häntä joukkoomme ja opettaa hänelle pelin salaisuuksia? Nautintojen nautinto! Kuinka ihana sinä olet, oi peli, sinä toivon ja pelon kuumeinen polte, sinä verraton, voittamaton intohimo.»

»Innoittunut — innoittunut!» Glaukus huudahti nauraen, »oraakkeli esittää runoutta Klodiuksen suun kautta. Mikä onkaan seuraava ihme?»