Pieni elämäntarina

Teuvo Pakkala

Informations

• Publié par: phuwyug
• Publié le: 08 décembre 2010
• Nombre de lectures: 31
• Langue: Finnish

Extrait

The Project Gutenberg EBook of Pieni elämäntarina, by Teuvo Pakkala This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Pieni elämäntarina Author: Teuvo Pakkala Release Date: July 25, 2004 [EBook #13023] Language: Finnish *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PIENI ELÄMÄNTARINA *** Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders PIENI ELÄMÄNTARINA Kirj. Teuvo Pakkala 1902.I Esteri Kalm. Forstmestari Kalmin tytär ensimmäisestä avioliitosta. Muutaman vuorokauden vanhana hän oli jäänyt äidistään imettäjän hoitoon, ja uuden forstmestarinnan taloon tullessa hänellä oli pahimmoilleen älyä vieroa vierasta, kirkuen kurkun täydeltä, kun vähänkin lähemmäksi vietiin. Ikänsä lisääntyessä ja pikku siskon saatuaan hän siirtyi toisen palvelijan huostasta toisen huostaan. Isä ja äiti olivat vain sanoja opetetussa iltarukouksessa, jonka päälle hän supatteli hiljaa oman pienen järkensä mukaan anoen Jumalalta renki Juholle uuden kielen, jolla hän voisi puhua oikein, ja milloin mitäkin hyvää. Harva se kerta ettei hän muistanut forstmestaria, jota Juhokin pelkäsi, ja jolle uhattiin sanoa aina kun Esteri teki jotakin pahaa. Hän silloin vakavana odotti, että forstmestari tulee ja sivaltelee häntä ruoskalla niinkuin kerran renkipoikaa, joka oli repinyt hevosen suun verille. Ja Esteri rukoili pelätylle forstmestarille Jumalalta paljon: uudet saappaat, joissa on punaista nahkaa varrensuissa niinkuin pehtorilla, hyvää lehtitupakkaa ja viisi markkaa rahaa ja … ja… Sitten hän kerran lastenkamarissa yksin ollessaan teki mielestään kauhean vahingon, ja kun ei ollut ketään, joka olisi aikonut mennä forstmestarille sanomaan, niin itse lähti: »Forstmestari! Nyt teki Esteri viimeisen kumman!» »Minkä Esteri nyt teki?» Alta kulmainsa katsoi ja jylhällä äänellä vastasi kuin olisi murhan tehnyt: »Särki potin!» »Voi sinua forstmestarin pikku tyhmä tyttö raukka!» Forstmestari heitti pikku tyhmän tyttöraukan korkealle ilmaan ja laski huulilleen. Raukkaansa oli usein ajatellut. Varsinkin matkoilla ollessa oli ikävä ja sääli ja onnettomuuden pelko. Kotia tultuaan kuitenkin aina unohtui, kun kaikki oli kuin ennenkin. Joskus yhtäkkiä heräsi halu lähteä hakemaan Esteri ja omistaa hänelle joku hetki, mutta takertui välillä muuhun: forstmestarinna antoi hänelle pienen Paulin hypiteltäväksi tahi Margaretha vangitsi hänet. Nyt kun sattuivat pahki toisiinsa, meni forstmestarilta koko pitkä ilta. Ja ettei hän seuraavana päivänä saanut hevoskuormittain kaikenlaista rihkamatavaraa ei ollut Esterin syy, vaan taivaan herran, joka on niin huono toimittamaan tilauksia. Mutta forstmestarille oli kylliksi pienestä tyhmästä tyttöraukasta, joka anasti hänen kammarinsa alituiseksi asuinsijakseen ja hänen polvensa istuimekseen. Ja milloin forstmestari rauhansa vuoksi karkoitti hänet kammaristaan, niin tapasi hänet kuin odottavan koiran ovensa edestä. Forstmestarinnan täytyi ruveta tungettelijaa torjumaan. Tätä poliisivoimaa vastaan Esteri taisteli kynsin hampain ja täysin kurkuin. »Forstmestari on minun!» Mutta siitä kiivastui Margaretha, ja heidän välillään syntyi riita, joka päättyi verisesti, kun Esteri iski Margarethaa palikalla päähän. Forstmestarinna rankaisi julmuria ja kielsi häntä menemästä forstmestarin kammariin sinä iltana edes hyvää yötä sanomaan. Esteri määräsi taivaasta suuren kiven pudotettavaksi forstmestarinnan päähän. Se putosi seuraavana päivänä. Oli pidot. Piha oli täynnä hevosia, huoneet ihmisiä. Esteriä pirtissä pistäytyessään puhuteltiin sieväksi uudessa puvussaan. Sanottiin häntä vainajan näköiseksi. Ja kaikki yhtyivät yhdestä suusta ylistämään vainajaa. Yksin ruotivaarikin hilausi sängystään penkille istumaan ja muisteli nuorta kaunista, ylhäistä vainajaa, joka jokaisen huomasi ja jolla oli sana kaikille, hyvä sydämellinen sana, kirkas ja lämpöinen, ja jonka naurukin oli kuin ensimäisen leivon laulu kevään taivaalta… Kun Esteri pirtistä sisälle juoksi, olivat kaikki vieraat salissa koolla, suuri katettu ruokapöytä keskilattialla, pöydän päässä forstmestarinna kädet ristissä ja silmät ummessa. Kesken hiljaisen ja harrasäänisen rukouksen kajahti toisesta päästä pöytää lapsen ääni: »Eri ihminen oli se vainaja kuin tämä nykyinen forstmestarinna!» Forstmestarinna sairasti sängyn omana viikon päivät. Esteri kitui yksinäisyyden tyrmässä, jonka seinät olivat ankarain määräysten paksua kankea ja johon hänet oli sulkenut forstmestari—se joka renkipoikaa oli ruoskinut. Esteri kitui vuosia, vielä kun koko asia oli unohtunut. Hän piiloutui aina syrjäisimpään soppeen ja katseli sieltä, kun Margaretha ja Pauli hyväilivät forstmestaria mielin määrin. Jos forstmestari sattui silmäämään sinnepäin, hiipi Esteri pois ja löydettiin milloin mihinkin päin nukahtaneena. Ja kun forstmestari tuli matkoilta ja kaikki muut riensivät häntä vastaan riemulla, katseli Esteri ikkunaverhojen takaa ja toisten sisään tultua meni salaa hyväilemään forstmestarin turkkia tai sadetakkia, syleillen ja suudellen. Kerran forstmestari juuri matkalta tultuaan ja istuessaan salissa muun perheen piirittämänä kyseli Esteriä. Herra Jumala! ja ennen kuin itse tiesikään oli Esteri lastenkammarissa muutaman sängyn alla. Forstmestari tuli kammariin lapsijoukon seuraamana. Esteri kuuli heidän puheensa ja näki heidän jalkansa. Sydän löi, Herra siunaa miten se löi! Ne löytävät hänet täältä, suuren tytön. Jo pitää olla tyhmä. Auta Jumala tämä kerta!Forstmestari lähti. Hän haki Esteriä. Viime matkalla oli yhtäkkiä johtunut mieleensä, ettei hän ollut Esterin kuullut kertaakaan nauravan. Se oli ihmeellistä, ja äitivainajansa oli iloinen kuin peippo. Tapasivat toisensa vasta illalla. Esteri oli koettanut tulla saliin huomaamatta, melkein kuin varkain. »Missä sinä olet ollut?» Esteri punastui korvia myöten, vastasi hiljaa ja arasti: »Lastenkammarissa.» Se ei ollut totta, tiesivät kaikki Paulista alkaen! Ja Forstmestari vihasi valhetta vihasi niin, että pienikin seikka sai hänet raivostumaan. Hän ryntäsi tuoliltaan. »Esteri! Katso silmiin!» Esteri katsoi silmiin, vaan oli kuin kuuromykkä. »Vastaa!» jyrähti forstmestarin ääni ja jalka jymähti lattiaan. Esteri seisoi jäsentä väräyttämättä, vaikka tulena paloi halu kietoa kätensä isän kaulaan, syleillä, syleillä, ja siihen kuolla. Forstmestari ojensi kätensä, sormi viittasi ovea ulos. »Mars!» Kuin anteeksi pyytäen tyytymättömyyttään, jota Esterin vuoksi oli usein tuntenut vaimoaan kohtaan, purkaen sen joskus kuuluvillekin, forstmestari tunnusti, että kyllä kysyykin kärsivällisyyttä Esteri. Mitä on tehtävä, mitä? Forstmestarinna lohdutti, että ehkä pian tuleva kotiopettajatar voi häneen vaikuttaa. Esteri oli siihen asti harjoittanut lukujaan ja pianonsoittoa vanhan pastorin Sandra-neidin johdolla. Mutta Margarethan ja Paulin vuoksi oli päätetty ottaa kotiopettajatar, joka samalla voisi valmistaa Esterin jollekin tyttökoulun ylemmälle luokalle. Palkasta ei oltu tingitty, ainoana ehtona oli ollut saada etevä. Ja oli saatu pääkaupungista opettajatar, joka tahtoi vuosikaudeksi maalle virkistyksekseen. Hänen tulonsa oli viivähtänyt. Oli matkustanut isänsä luo, joka oli äkkiä sairastunut ja nyt oli kuollut, ja oli kirjoittanut saapuvansa heti, kun saa isänsä hautaan. Hän sitten tuli. Kummallisen näköinen, pieni, laiha, hiljainen ja kaikin puolin sääliä herättävä olento. Mikä pettymys! He kun olivat odottaneet sellaista ja sellaistakin, joka kahisee kulkiessaan ja tartuttaa tuoksun kaikkeen, mitä pitelee. Hänen vuokseen oli talossa toimitettu perinpohjainen siivous, lapsille tehty vasiten uudet vaatteet ja äkäisimmiltäkin leikattu kynnet, forstmestarinna pannut kureliivin ja forstmestari tasannut partansa. Kun olisivat vähänkään ajatelleet: Rutanen! Kaisa Rutanen! Forstmestari painoi sormen otsaansa. Kaisa? Kaisa Rutanen? Vanha tuttu! Sieltä hänen ensimmäisen vaimonsa kotiseudulta. »Pikku Kaisa», joka oli kaikkien suosikki kenraalin perheessä, ja varsinkin Esteri-vainajan, ja jota hän, forstmestari oli vihannut ja inhonnut—mustasukkaisuudesta! Forstmestari hymähti ja alkoi kiireesti kävellä edestakaisin. »Tunnetko hänet?» kysyi forstmestarinna uteliaana. Forstmestari selitti missä ja milloin oli tavannut ja innostui ylistämään miten näppärä ja nerokas lapsi tämä Kaisa oli ollut. Viiden tai kuuden vuoden vanhana, mitä lie silloin ollut, luki, kirjoitti ja oli ihmeteltävän terävä luvunlaskija. Hänen isänsä, laiha räätäli, asui turvemökissä, joka oli täynnä kaikenlaisia telineitä, rattaita ja kirjoja. Hullu? Epäilemättä. Kun forstmestari välittämättä forstmestarinnan estelemisistä suostui neiti Rutasen esitykseen, että Esteri tulisi hänen huonekumppanikseen, tahtoi forstmestarinna pestä kätensä: »Muista nyt, että, jos mitä, Esterille tapahtuu, syy ei ole minun. Tultiin sivu joulun eikä mitään muuta erityistä ollut tapahtunut, kuin että forstmestarinna oli suurimmaksi ilokseen huomannut lastensa edistyneen ihmeteltävästi, olevan hyvin ahkeria ja pitävän kilvan opettajattarestaan. »Mitenkähän Esteri on?» tiedusteli forstmestari. Forstmestarinna ei muuta tiennyt, kuin että oli tavannut neiti Rutasen silloin tällöin silmät turvonneina itkusta. Mutta ujo kun on, ei rohkene valittaa. Sääli ja synti oli forstmestaristakin opettajatarta. On tullut tänne maaseudulle muka levähtämään ja virkistäytymään, niin viimeinenkin henki otetaan. Sanotaan, ettei tarvitse vaivautua tuon pukarin tähden. Lähetetään se kouluun, siellä, julistakoon, jos uskaltaa ja ilkeää. Ja ensimmäisen tilaisuuden sattuessa forstmestari otti asian puheiksi.»Esteri edistyy hyvin», vastasi neiti Rutanen. »Mitä muuten neiti Rutanen hänestä pitää?» Neiti Rutanen punastui, joutui aivan hämilleen ja teki jotakin poistumisensa syyksi päästäkseen pitemmälti puhumasta. Mieluisimpia haaveitaan oli ollut joskus maailmassa tavata Esteri, hänelle niin rakkaan ja jo hävinneen kenraaliperhee