Vanhan päiväkirjan lehtiä - Episodi J. L. Runebergin elämästä
Informations
| Publié par | irzue |
| Publié le | 08 décembre 2010 |
| Nombre de lectures | 57 |
| Langue | Finnish |
Extrait
The Project Gutenberg EBook of Vanhan päiväkirjan lehtiä, by Berta Edelfelt This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Vanhan päiväkirjan lehtiä Episodi J. L. Runebergin elämästä Author: Berta Edelfelt Commentator: Werner Söderhjelm Release Date: July 30, 2005 [EBook #16391] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHAN PÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ ***
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe.
VANHAN PÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ EPISODI J. L. RUNEBERGIN ELÄMÄSTÄ Berta Edelfelt Johdannon kirjoittanut Werner Söderhjelm
Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1922.
EMILIE BJÖRKSTÉN 70-vuotiaana
JOHDANTO
I Kerran, niin kertoo perimätieto, kun Runebergin kodissa Porvoossa eräät hänen läheisimmät ystävänsä laskivat leikkiä hänen monista rakastumisistaan ja »niistä erilaisista asteista, joita hän itsekullekin oli kustantanut», improvisoi runoilija, hetkisen kuunneltuaan, tämän usein lainatun säkeistön: Älskat har jag många, många, än en ful och än en skön, Unga, gamla, korta, långa, vilken blev väl sen min lön. Tvenne feta, resten skrikor: en Augusta, en Sofi, Två Marior, två Fredrikor och en Emili. Kotona puhuttiin näistä rakastumisista hyvin vapaasti, sekä niiden kestäessä että jälkeenpäin, ja Runebergin oma leikillisen avomielinen tapa käsitellä niitä taittoi kärjen toisten pahoilta ajatuksilta. Rouva Runeberg sanookin, kun hän muistelmissaan koskettelee tätä, että »ylipäätään hänen puoleltaan tämä lemmiskely ei useinkaan ollut niin vakavasti tarkoitettua, vaikkakin ihmiset siitä hieman hälisivät ja vaikkakin ne, jotka olivat sen esineinä, olivat välistä kylliksi lapsellisia tunteakseen itsensä niin imarrelluiksi hänen huomaavaisuudestaan, että he pitivät pientä mielikuvaleikkiä suurena intohimona». (Helena Westermarck: Fredrika Runeberg, s. 71.) Tämä käsitys on tullut määrääväksi, ja epäilemättä se on pääasiassa oikea, huolimatta siitä, että sen on vakiinnuttanut henkilö, joka voi näyttää vähimmin puolueettomalta, runoilijan oma vaimo. Kenties yhtyneenä jonkinlaiseen vastenmielisyyteen kuvitella mitään muuta tämä selittää sen, että Runebergin elämäkerran kirjoittaja, J. E. Strömborg, joka muuten niin huolellisesti ja melkeinpä päivä päivältä kuvaa runoilijan elämän pienimmätkin tapahtumat, ei näille episodeille anna teoksessaan mitään merkitsevää sijaa. Kun kirjallisuushistorioitsijatkaan eivät ole kiinnittäneet erikoisempaa huomiota runoilijan elämäkerran eroottiseen puoleen, on äsken mainittu vakiintunut traditsio, siihen varmaan ollut osaltaan syynä, kun vielä lisäksi on ollut puute luotettavasta aineistosta. Mutta tärkeintä on kuitenkin tässä ollut, että koko Runebergin tuotannossa, lukuunottamatta varhaisromanttista nuoruusrunoelmaa Svartsjukans nätter, kihlausrunoja Friggalle ja enintään paria muuta, ei huomaa mitään vaikutelmia näistä elämyksistä. Ne jäljet, joita Goethen »flammat», – käyttääksemme tuota Runebergin piireissä suosittua epämiellyttävää sanaa – jättivät hänen runouteensa, eivät tosin ole erityisemmin monet eivätkä syvät; mutta on siellä kuitenkin Lida-runot rouva von Steinille ja Suleika-laulut Marianne von Willemerille, ja jotakin sen tapaista saa turhaan etsiä Runebergilla. Tämähän näyttää antavan hänen runoilijaluonteensa kuvaajille tarpeeksi syytä sivuuttaa hänen mielenkiintonsa noihin »moniin, moniin». Se ei ole mitenkään vaikuttanut hänen runoilijapersoonallisuutensa muodostumiseen, ja sen sisin olemus on jälkimaailmalle jäänyt hämäräksi. »Ylipäätään ei useinkaan niin vakavasti tarkoitettua», sanoo rouva Runeberg hänen suhteestaan mielitiettyihinsä; täytyy myöntää, että tähän sangen epäröivään sanamuotoon sisältyy jonkun verran pidättyväisyyttä. Niinpä kertookin rouva Runeberg itse tuosta ensimmäisestä Mariasta, Saarijärven morsiamesta, että sen jälkeen kuin hänellä ei enää ollut sijaa runoilijan sydämessä, tämä kuitenkin katsoi kunniansa vaativan olemaan peräytymättä, eikä rouva Runeberg tahdo puhua »niistä taisteluista ja suruista, joita tämä aiheutti» (kirjoittamani elämäkerta, II, 538). Se oli tosin nuoruusromantiikkaa, mutta olihan se kuitenkin varsin paljon. Muistelihan hän ensimmäistä Fredrikaa, (»Nordanbruden») vielä vanhuudessaankin ja lähetti tälle avustusta, kun hän oli puutteessa. Toinen Maria, Maria Prytz, hänen entinen oppilaansa, oli hänen avioliittonsa ensimmäisinä vuosina Helsingissä yksi Lauantaiseuran naisia ja vieraili myöhemminkin runoilijan kodissa Porvoossa. Maria Prytz kuoli kolmenkymmenenkolmen vuotiaana Turussa 1849, ja runoilija otti jäähyväiset häneltä hänen kuolinvuoteensa ääressä. Tätä naista tässä julkaistujen päiväkirjanlehtien kirjoittajatar tarkoittaa, kun hän puhuu jostakusta, »jolle hän oli mustasukkainen aina hulluuteen saakka», ja päiväkirjan julkaisijattaren tiedonannon mukaan on Runeberg vielä vanhana ja sairaana sanonut hänelle tästä nuoruudenrakkaudestaan: »Hän oli alttiimpi kuin sinä, hänen mielestään en
minä koskaan rakastanut liiaksi.» Vaikkakin tämä olisi ollut lausuttu kevyen leikillisesti, viittaa kaikki siihen, että tämä kaunis ja ylpeä nainen, intohimoisine luonteineen, herkkine mielenlaatuineen ja runollisuuden siivittämine luonnonpalvontoineen, merkitsi Runebergille paljoa enemmän kuin »pientä mielikuvaleikkiä» ja että, kuten myöskin elämäkerrassa olen viitannut (I, 304), tässä oli kysymyksessä molemminpuolinen, syvä ja lämmin suhde. Tästä suhteesta puhuttiin paljon, kertoo eräs samanaikuinen muistiinpano, ja jos tämä nuori nainen säästyi siltä katkeralta moitteelta, joka sittemmin tuli Emilie Björksténin osaksi, tapahtui se siitä syystä, että otettiin huomioon hänen sairautensa (keuhkotauti) ja että hänen aikainen kuolemansa toi mukanaan sovitusta ja unhoa. Hänen sanotaan olleen mallina ylioppilaan sisarelle Runebergin Hannassa, ja eräs erinomaisen kaunis luonnonkuva, jota Runeberg on käyttänyt Vanhan puutarhurin kirjeissä, on hänen kynästään lähtöisin (Strömborg: Biogr. anteckn. IV, 1, 176). Hän on epäilemättä se varhaisempain aikojen rakastettu, jota Fredrika Runeberg lähinnä ajattelee, kun hän edellä lainatuissa sanoissa näyttää tekevän eräitä poikkeuksia. – Augusta (Lundahl), älyllä ja taiteellisilla lahjoilla runsaasti armoitettu Lauantaiseuran ihastuttava kaksikymmenvuotias »Hebe», oli J. J. Nervanderin suuri rakkaus eikä Runebergin, niin paljon kuin tämä ihailikin häntä. Sofi (Kellgren) taas oli vain hyvä ystävätär ja sukulainen. Ja vihdoin »Emili», joka ei ilman tarkoitusta ole viimeisenä järjestyksessä – Emilie Björkstén, jonka pitkä, onnenhurmaa ja tuskaa tulviva rakkaustarina on täyttänyt tuon vanhan päiväkirjan lehdet hänen palavan sielunsa purkauksilla ja lopuksi, kahdenkymmenen vuoden liekehtelyn jälkeen, kauniilla ja syvällisen vakavilla ilmaisuilla siitä kohtaloon alistumisesta, jolla hän luopuu siitä, mikä ei voinut jatkua tulematta hänelle ylivoimaiseksi. Strömborg kertoo Elämäkerrallisissa muistiinpanoissaan (IV, 1, 274 ja seur.) Emilie Björksténistä, tämän kuvailtua ensimmäistä tapaamistaan Runebergin kanssa (1838): »Hän oli silloin viisitoistavuotias, kaunis ja unelmoiva, täynnä tulta ja viehkeyttä ja sydän alttiina kaikelle suurelle ja kauniille elämässä.» Ja Strömborg lisää: »Kirjailijattaren antoisaan ihailuun vastasi Runeberg pian lämpimällä myötätunnolla, ja niin tuli hän huomaamattaan lisäämään niiden lemmittyjen lukua, jotka eri aikoina olivat runoilijan jatkuvasti nuorekkaan ja tunnekylläisen sydämen ylitsevuotavan lämmön johdattimina. Lukuunottamatta rouva Runebergia, joka aina oli ja pysyi hänen ’hjärtemutter’inaan – Runebergin käyttämä kuvaava nimitys – ja joka vallitsi koko taloa ja oli kaiken kilpailun yläpuolella, lienee kirjailijatar Runebergin mielitiettyjen joukossa mainittava lähinnä Maria Prytziä... Lopulla 1840-lukua ja seuraavan vuosikymmenen alussa oli Runeberg verrattain vilkkaassa kirjevaihdossa kirjailijattaren kanssa. Eräässä näistä kirjeistä kirjoitti runoilija muun muassa, että tämä hänelle oli ’enemmän kuin kevät ja järvi ja kukat ja toukokuut’... Runebergin kodissa oli ja pysyi hän ... myöskin Runebergin sairauden aikana usein nähtynä vieraana, ja rouva Runebergin kanssa hän oli vilkkaassa kirjevaihdossa 1850-luvun keskivaiheilta aina rouva Runebergin kuolemaan saakka. Kirjailijatar lopettaa kuvauksensa niillä säkeistöillä, jotka Runeberg heidän tuttavuutensa ensi vuosina kirjoitti hänen muistokirjaansa. Kun ne erittäin hyvin luonnehtivat Runebergin hyväntahtoista ja leikkisää tapaa seurustella hänen ja muiden nuorten tyttöjen kanssa, lainaamme ne tähän. Ne kuuluvat: Vad mängd bekanta ren du hunnit samla, En vän från varje stad, från varje ort! Ser du dem hos dig alla? Nya, gamla? Säg, eller väntar du blott deras kort? Besinna dock, om hela denna skara En gång begärde att bli tagen mot, Hur brydd du skulle, som värdinna vara Att få serveringen på artig fot! Och om också ett ord, en min med mera Av socker ficks ihop åt en och var, Hur ville du väl alla härbergera Då två små kamrar blott ditt hjärta har? Men allra värst, hur gick det väl på stället Om, bäst man sluppit in, han kom burdus, Den rätte ägarn, som rår om hotellet, Och ville vara ensam i sitt hus? Det bleve artigt nog att se oss vandra För hans kapris på dörren par om par! Dock gärna, gärna må vi gå, vi andra, Blott lugn och glädje bli med honom kvar.» Strömborgin yllälainatuissa riveissä asetetaan Emilie Björksténin ja Runebergin välinen suhde tuon aikaisemmin mainitun traditsion puitteisiin, joka ilmenee rouva Runebergin antamassa kuvassa runoilijan lemmensuhteista. Jos tahtoo pitää todistusvoimaisina muistokirjan säkeistöjä »heidän tuttavuutensa ensi vuosilta», niin tukevathan ne jossakin määrin tuota yleistä käsitystä, vaikkakin edellä esitetty kaunis rivi Runebergin kirjeessä tuntuu puhuvan toista kieltä. Siihen aikaan, jolloin minä pyrin syventymään runoilijan elämänvaiheisiin, tunnustelin traditsion jälkiä erikoisesti tähän suhteeseen nähden, mutta kohtasin kaikkialla saman käsityksen. Tosin sai juuri tähän kohtaan kuulla sovellutettavan sitä, josta rouva Runeberg sanoo, että »ihmiset hieman hälisivät siitä» – pimeistä iltakävelyistä ja suudelmista kadunkulmissa tai muissa enemmän tai vähemmän rauhoitetuissa paikoissa – mutta lopputulos oli kuitenkin se, että kaikki oli ollut pelkkää ystävyyttä, joka yhtä paljon ulottui Runebergin puolisoon ja jossa pieniä hellyydenosoituksia lukuunottamatta – siihen aikaan ne olivat sallittuja ystävien kesken – ei ollut mitään sopivaisuuden rajoja rikkovaa muuta kuin Emilien kylläkin peittelemätön, »hupsu» hurmaantuminen. Emilie Björksténin muistiinpanot olivat vielä silloin seitsemällä sinetillä lukittu kirja, ja oli tuskin toivoa siitä, että sitä koskaan julkaistaisiin. Runebergin lukuisat kirjeet hänelle olivat talletettuina Helsingissä, ja testamentin määräys kielsi niitä aukaisemasta, ennenkuin viisikymmentä vuotta oli kulunut hänen kuolemastaan. Se katsaus hänen tunnemaailmaansa, jonka seuraavat sivut meille tarjoavat, tulee oleellisesti muuttamaan käsitystämme hänestä ja hänen suhteestaan Runebergiin sekä tämän suhteesta häneen. Me tulemme näkemään, että hän hyvin pitkän ajan kuluessa vangitsi runoilijan tunteita voimakkaammin kuin olisimme voineet aavistaakaan, ja sen kautta tulee myöskin Runebergin olemuksessa paljastumaan eräs puoli, jota tähän saakka hänen elämänsä ja hänen ersoonallisuutensa kuvauksessa vain ohimennen on kosketeltu.
Julkaisijatar on kuvannut päiväkirjan kohtaloita ja niitä syitä, jotka ovat saaneet hänet tekemään nämä otteet tunnetuiksi. Hän on onnellisesti punonut yhteen poimintonsa referaattien ja viittausten avulla sekä liittänyt niihin kirjailijatarta koskevia selityksiä ja mietteitä. Merkittävää näissä lisäyksissä on kaiken kaunistelemisen karttaminen: eräitä heikkoja puolia jopa alleviivataankin erikoisesti. Mutta julkaisulla on kuitenkin tehty Emilie Björksténin muistolle kieltämätön palvelus. Onhan tämä hänen suuren tunne-elämyksensä tunnustus ennen kaikkea kappale naisen elämän historiaa. Se huvittaa ja liikuttaa meitä vivahteluissansa leikistä vakavaan, romanttisesta haltioitumisesta selväkatseiseen havahtumiseen, ja päinvastoin, kaikki hänen itsensä väkevän välittömästi ja havainnollisesti erittelemänä sekä oivallisiin puitteisiin pukemana. Se huipentuu lopuksi inhimillisesti järkyttävään epilogiin, missä taistelu rauhan ja selvyyden saavuttamiseksi on taisteltu loppuun, ja tämän heijastuminen kirjailijattaren sanoissa vaikuttaa yhtä voimakkaasti kuin taiteellisesti harkittu kuvaus. Mielenkiintoamme häneen tai hänen henkilöllisyytensä merkitystä ei suinkaan vähennä se seikka, että mies, joka sitoo hänet itseensä vuosikymmenien kuluessa, joka alati valaa öljyä hänen liekkiinsä eikä voi olla ilman häntä, kun hän tahtoo paeta pois hyllyvältä pohjalta – että se mies on Johan Ludvig Runeberg. Ja mitä runoilijaan tulee, muodostavat kirjailijattaren muistiinpanot joka tapauksessa todistuskappaleen, jota vaille ei tahtoisi jäädä. Ei ole tosin kysymystä siitä, että tämä lisä hänen elämäkertaansa loisi jotakin uutta valaistusta hänen runouteensa – kuten tapahtui, kun vihdoinkin uskallettiin ilmaista, mitä oli liikkunut sisimmällä Tegnérin tunne-elämässä; korkeintaan antaa se taustan hänen tuotannolleen eräänä määrättynä ajanjaksona. Mutta se täydentää kuvaamme Runebergista, tuota kuvaa, josta kaiken maallisen yläpuolelle korotetussa ylevyydessään ja sädekehän ympäröimässä suuruudessaan monen mielestä kenties välistä puuttuu inhimillisiä piirteitä. Että se, mitä Strömborg niin oikein nimittää runoilijan »jatkuvasti nuorekkaan ja tunnekylläisen sydämen ylitsevuotavaksi lämmöksi», olisi saanut tyydyttävän johdattimen vain »hyväntahtoisessa ja leikkisässä» kuhertelussa, ei ole osoittautunut yhtäpitäväksi hänen voimakkaan luontonsa kanssa. Emilie Björksténin päiväkirja osoittaa joka tapauksessa, että tämä ylitsevuotava lämpö pani liikkeelle voimakkaampia ja kestävämpiä virtauksia. Mutta kaikesta tästähän se puhuu kyllin itse puolestaan. Kun julkaisijatar on toivonut, että minä varustaisin hänen julkaisunsa johdannolla, voin tässä suhteessa ainoastaan viitata siihen ja hänen omaan esipuheeseensa. Tehtäväkseni jää niinmuodoin vain historiallisesti täyttää puitteet sekä liittää tekstiin muutamia reunamuistutuksia.
II Emilie Björksténiä pitivät hänen monien oivallisten ominaisuuksiensa vuoksi suuressa arvossa ne, jotka tunsivat hänet läheltä eivätkä kuitenkaan olleet sokeita hänen heikkouksilleen. Hänellä oli eloisa ja nopea ymmärrys ja hyvä huomiokyky, hän oli erittäin hauska seuraihminen, leikillinen ja iloinen, myöskin pelkässä naisseurassa, niin että hänen juttujensa kuulijat olivat »katketa naurusta». Hän tunsi uskomattoman paljon ihmisiä, tarkkasi heitä ulkoa ja sisältä ja kuvaili heitä mitä hupaisimmalla tavalla. Ja kuitenkaan ei hän koskaan ollut ilkeä eikä koskaan puhunut pahaa kenestäkään. Tämä antoi hänelle jo erikoisaseman tuossa pikkukaupungissa, joka, kuten kaikki sellaiset, oli tietenkin oikea juorupesä. Lisäksi tuli vielä, että hän senaikaiselle naiselle sangen harvinaisella innolla otti osaa mitä erilaatuisimpien älyllisten kysymysten pohtimiseen ja, täysin tuntien lujan asemansa herrojen keskuudessa, minne hän tulikin, uskalsi heitellä esiin paradokseja ja mahdottomuuksia, joista väiteltiin, joita ihailtiin tai ivattiin, mutta jotka aina huvittivat. Hän luki kaikkea taivaan ja maan välillä ja kaikilla kielillä, etupäässä luonnollisesti kaunokirjallisuutta: hänen päiväkirjansa, sanoo julkaisijatar, vilisee kirjailijanimiä ja lainauksia, Shakespeare, Goethe, Schiller, Victor Hugo, George Sand, ja erikoisesti Byron – jonka muotokuvassa hän oli huomaavinaan yhtäläisyyttä Runebergin kanssa! Mutta tämä älyllinen ja kirjallinen harrastus, joka oli sammuttamattomampi kuin mikään muu tässä palavassa olemuksessa, perustui tosi taiteelliseen lahjakkuuteen, joskaan hänen makunsa ei saanut tilaisuutta kehittyä ja joskin ajansuunta johdatti sen usein harhapoluille. Hän oli hyvin soitannollinen, ei laiminlyönyt ainoatakaan konserttia ja lauloi itse. Hänen päiväkirjassaan on kaksi pikku piirrettä, jotka ovat todistuksena hänen taiteellisesta vaistostaan. Kun hän kertoo seurustelustaan Marcus Larssonin kanssa Runebergin luona, mainitsee hän, kuinka Larsson tahtoi ruveta muuttamaan jotakin eräässä maisemaharjoitelmassa, jonka joku hänen ystävättäristään oli tehnyt ja antanut hänelle, ja kuinka hän yksinään ja vastoin Runebergin mielipidettä puolusti maalaajattaren oikeutta ilmaista ajatuksensa, ennenkuin mitään sellaista sai tapahtua. Ja kun Runeberg luonaan pidetyssä musikaalisessa juhlassa, joka on kuvattu heti sen jälkeen, improvisoi runon, sanoo hän, huolimatta siitä, että sen tekijä oli hänen ihailemansa mestari, huolimatta kuohuilevasta tunnelmasta ja omasta huomatusta asemastaan tilaisuudessa, että siinä »ei ollut mitään erikoista» – huono säkeistö tuossa pikku pätkässä loukkasi häntä heti. Että hän omissa tuotteissaan ei voinut tehdä oikeutta tälle taiteelliselle vaistolleen, on toinen asia. Alituisesti, kertoo eräs nuorempi ystävätär hänestä, houkutteli häntä hänen vilkkautensa harkitsemattomiin ja varomattomiin tekoihin, jotka tosin eivät olleet erikoisemmin merkityksellisiä, mutta jotka pikkukaupungin näkökulmalta katsottuina olivat yllättäviä. Hyvää tarkoittavat ja tyrmistyneet tädit keräytyivät silloin hänen ympärilleen, musersivat hänet peloituksillaan ja saivat hänet lupaamaan parannusta. Seuraavalla kerralla hän oli kaiken tämän unohtanut. Samanikäiset ihailivat häntä, mutta eihän tuntunut aina hauskalta olla pakotettu astumaan varjoon hänen tieltään ja näkemään, kuinka hän heti iski kiinni parhaaseen, missä vain sellainen oli tarjolla, ja piti sen omanaan. Se mikä kuitenkin vähimmän miellytti hänessä, oli hänen epävakaisuutensa, pieni turhamaisuus, jolle hänen ainainen suuri menestyksensä miesmaailmassa antoi virikettä, ja vanhoilla päivillä eräänlainen pinnallisuus hänen jo Runebergin aikana ilmenneessä, mutta silloin vakavammassa uskonnollisuudessaan. Hänen mielenlaatunsa liikakiihoittuneisuus oli hyvin tyynienkin ihmisten mielestä »hysteriaa» ja teki hänet heille jotakuinkin käsittämättömäksi ilmiöksi. Kun Emilie Björkstén viisitoistavuotiaana tuli Porvoon seuraelämään, oli hän jo lopettanut koulun, ja tiedettiin, että hän kouluaikanaan oli kirjoittanut 1000-sivuisen romaanin. Myöhemmin supistui hänen kirjallinen tuotantonsa vähemmän laajoihin teoksiin, mutta ne pääsivät, päinvastoin kuin kouluromaani, ulos maailmaan. Runebergin oma rohkaisu näyttää antaneen hänelle uskallusta seuraamaan taipumuksiaan tässä suhteessa. Eräässä kohden päiväkirjaa, mikäli minulle on ilmoittanut julkaisijatar, jolta aikaisemmin oli jäänyt tämä paikka huomaamatta, hän kertoo eräästä tilaisuudesta 22 p:nä marraskuuta 1852: »Hänoli lukenut viimeiset pikku lauluni ja puhui niistä mitä suurimmalla osanotolla. Hän sanoi ääneen: ’Ne ovat erinomaisen kauniita.’ Sitä en olisi sentään voinut uskoa. ’Onko se mahdollista?’ huudahdin minä ja tartuin kiihkeästi hänen käteensä. Hän kertasi rakkaat sanansa. ’Kiitos, kiitos’, sanoin minä puolitukahtuneella äänellä ja riensin samassa pois, sillä tunsin ilonk nelten nousevan silmiini. Hän k s i, saisiko hän nä ttää niitähänelle minä suostuin siihen, vaikkakin vähän rva R:lle , a
pelkään, mutta tiedänhän, että minkä hän hyväksyy, sen hyväksyy hänkin [rva R.]. ’Sinun täytyy oikein kirjoittaa paljon’, sanoi hän muun muassa, ’sillä kykyä sinulla kyllä on. Tule tänne! Ole täällä ja kaikki on käyvä hyvin.’» Ei liene väärin otaksua, että nämä rohkaisevat sanat oli esiinkutsunut enemmänkin tarkoitus houkutella Emilietä Porvooseen kuin vakaumus hänen lahjakkuudestaan. Myöhemmin, kun muuan näistä runoista julkaistiin eräässä sanomalehdessä, kiiruhti eräs Emilien ystävätär ilmoittamaan hänelle, että Runeberg oli kokonaan unohtanut lukeneensa sen ennen. Kun Emilie vetää runoilijan tilille siitä, lohduttaa tämä häntä hellästi ja vakuuttaa heti ensi hetkenä pitäneensä hänen laulujaan niin »hyvinä ja herttaisina». Hän on julkaissut neljä runokokoelmaa, kaksi suorasanaista muistelmakuvausta ja yhden käännöksen. Ensimmäinen runokokoelma, Sandperlor, ilmestyi toukokuun 1 p:n tienoilla 1864, siis muutamia kuukausia Runebergin sairastumisen jälkeen. Että hän, kuten on oletettu (Öller: Ett kvartsekel av vårt litterära liv, s. 329), jo 40-luvulla olisi sanomalehdissä julkaissut nimettömän runon, on sangen epävarmaa. Päiväykseltään aikaisin runo mainitussa runokokoelmassa on joka tapauksessa »Till Runeberg, då han gästade Sverige», siis vuodelta 1851. Se on mukailu Runebergin runosta »Till Franzén»: »Glömmer du att Suomis lindar snöga sin blomdoft på dig ner...» j. n. e. Runo »G. J. L. Almquist» on kirjoitettu tiedon saavuttua järkyttävästä tapahtumasta. Se on muodoltaan moitteeton ja ilmaisee sitä suurta arvonantoa, jolla Suomessa, eritoten Runebergin piirissä, suhtauduttiin Almquistin runouteen: De »rosor» uti diktens lustgård brutna, vid Skandiens bröst de frysa bort till is. Det finns ett land, som ömmar vid Din smärta, som trycker Dina rosor mot sitt hjärta, mutta loppu, jossa »kukistunutta henkeä» kehoitetaan pakenemaan murheen maasta »taivaallisen isän lempeään helmaan», hävittää erinäisten hyvien ajatusten aikaansaaman vaikutelman. Runo »Till Fjalars skald» herätti huomiota ja tuli vilkkaan keskustelun aiheeksi, kun se 1855 julkaistiin eräässä sanomalehdessä. Se on niin sanoaksemme aivan virallinen kunnianosoitus, ja varsin arkipäiväinen. Seuraava säkeistö on siinä paras, mikä kuitenkaan ei tahdo sanoa paljon: Skaldekonung! Skön Du jorden målar som den borde vara – gyllne strålar, Himlens klarhet vilar över den. I Din själ göms även himmelen! Eräässä kohden päiväkirjassaan kertoo kirjailijatar Runebergin sanoneen tästä runosta: »On merkillistä, kuinka se on ihastuttanut kaikkia.» Kun kirjailijatar muistutti hänen mieleensä, että juuri hän itse siitä kiittäessään oli sitä ylistänyt, vastasi hän: »Niin, niin tein todellakin. Mutta en niin suuressa määrässä kuin kaikki muut ihmiset.» Mitään suurempaa innostusta ei tuo lausunto juuri osoita. Mutta kirjailijatar selostaa kohteliaisuuksia, joita hän tästä runosta on saanut muilta huomattavilta henkilöiltä, kuten J. V. Snellmanilta, ja Fr. Cygnaeus oli sanonut, »että näkee, että se on kirjoitettu kaksin verroin con amore» – mikä puolestaan osoittaa, kuinka yleisesti kirjailijattaren tunteet Runebergia kohtaan olivat tunnettuja (ilm. nti Edelfelt). Eräässä runossa nimeltään »Störst bland dem alla», kulkevat ohitsemme Tegnér, Franzén, Wallin, Stagnelius, Atterbom, Geijer ja Oehlenschläger, mutta saavat väistyä syrjään Runebergin tieltä, jota he kunnioittavat »laakerikruunuilla» ja nimittävät kuninkaakseen. Runebergin oman runouden vaikutuksia kohtaamme jo runojen nimissä: »Vårt fosterland», »Jägargossen», »Flyttfåglarna» – täytyy ihmetellä kirjailijattaren rohkeutta, erittäinkin kun jo säkeistöjen rakenne kahdessa viimemainitussa välittömästi johtaa ajatuksen esikuviin. Ainoa, mikä herättää mielenkiintoa tässä, varmaa muotoa lukuunottamatta, diletanttimaisessa ja useimmiten pelkkiä arkipäiväisyyksiä täynnä olevassa kokoelmassa, on kolme persoonallista runoa, jotka kaikki kohdistuvat Runebergiin – mutta tällä kertaa ilman että nimeä on asetettu näkyviin! Ensimmäinen »Den nyckfulla», on luonnekuvaus tekijästä itsestään; se on vain pantu toisen, hänen luontonsa vastakohtaisuuksia ihmettelevän rakastajan suuhun. Muotokuvasta ei voi erehtyä, ei myöskään rakastavaisen äänensävystä – runo on kauttaaltaan Runebergin tapaan tehty. Koristelemattomassa rehellisyydessään tekee se miellyttävän vaikutuksen, mutta loppukerto muunnoksineen, myönnytys eräälle tämän ajan makusuunnalle, on sangen onneton keksintö. Koska se on todistuskappale ja joka tapauksessa yksi kirjailijattaren kaikkein parhaimmista runoista, painettakoon se tähän kokonaisuudessaan.
Den nyckfulla. Flicka! Säg vad är som vållar Att Du, fast av nycker full, Så min hela själ förtrollar, Ger mig än en stund av gull, Än av idel harm den andra; Ack, men bör jag väl Dig klandra? Ty med allt man kan förstå Att Du älsklig är ändå. Fast utur Ditt öga lågar Hjärtats djupa eld mot mig, Aldrig, aldrig dock jag vågar Lita fullt och fast på Dig. Varm Du tycks den ena dagen, Kall den andra. Och bedragen – Vill jag Dig ej förebrå; Ty Du älsklig är ändå. Än Du ler; än kan Du gråta, Tankfull är Du ock ibland;
Stundom öppen, än en gåta, Tänder Du mitt bröst i brand. En Du stundom håller fången, Flere fängslar andra gången. Ljus och mörker hos Dig rå; Men Du älsklig är ändå. Än i valsens vilda yra Flyr Du bort med vågfull barm; Är ej nöjd en enda styra, Ger envar en blick så varm. Än vid stjärnors ljus du drömmer Vida världen så förglömmer, Men jag svära vill därpå Att Du älsklig är ändå. Ena timmen kan Du vara Full av liv i blick och ord; Andra timmen knappast svara På den fråga Dig blir gjord. Än av Söderns eld Du brinner, Isig köld man sedan finner I Ditt ögas klara blå, Men Du älsklig är ändå. Yr och barnslig kan Du leka; – Flicka! Sällsam är Din makt! – Med Din blick mitt hjärta smeka; Mig i bojor har Du lagt. Vek och svärmisk ena stunden, Blir Du trotsig i sekunden; Fast Du är än si, än så, Blir Du älskelig ändå. Ena stunden vill Du dröja Ständigt kvar i livets glans, Andra stunden vingen höja Upp till stjärnors gyllne krans. Flicka! Fast Du jämt mig plågar, Jag mig ständigt, ständigt frågar, Huru det sig komma må Att jag älskar Dig ändå. Svaret törs mitt hjärta viska, Glad jag lyssnar till dess röst: Gyllne korn och blommor friska Gömmes i Ditt varma bröst. Livets allvar tids nog hinner Taga bort allt ytligt skimmer Sen – när goda änglar rå – Blir Du älskligast ändå. Kaksi muuta ovat suoranaisia ja intomielisiä rakkaudentunnustuksia, jotka tietystikään eivät ole vapaat asiaankuuluvasta kirjallisesta tartunnasta ja jotka ovat sangen ylimalkaisia, mutta kuitenkin paikoitellen ilmaisevat, kenestä niissä on kysymys.
Blott Du. Blott Du! Blott Du allena! Du bland alla! Dig vill jag älska, Dig, blott Dig tillbe! O! må mig världen än en dåre kalla, Förstår väl den mitt väsens väl och ve, Kan den väl djupet av mitt hjärta se? Mig tyckes stundom att jag endast drömmer Om all min kärleks underbara fröjd, Och att uppvaknandet åt mig blott gömmer Så mången sorg, fast än av mig ej röjd, På all min sällhets rika blomsterhöjd. Men när Din blick så mäktigt till mig talar, När Du mig varmt intill Ditt hjärta tar;
Då all min lyckas verklighet hugsvalar Mig åter, och min själ ej ord mer har För all den sällhet som mig jorden bar!
Min himmel. Jag jordens sorger glömmer vid din mund, O! Dit i tanken vill jag fly en stund! Där vill jag än engång min himmel finna, Än engång vid ditt hjärta glöda, brinna. Fritt kalla drivor må omkring mig stå, Ej snö, ej kyla känner jag ändå. Var finns en salighet så stor som min, Då tyst du viskar: »Dyra, jag är din!» Och då du till ditt varma bröst mig sluter Jag där en försmak ren av himlen njuter. Där är så ljust, så ljuvligt och så gott, Där allt är frid, och kärlek – kärlek blott! Seuraa sitten säkeistö siitä, kuinka elämä monta kertaa tuntuu katkeralta ja »hjärtat sjunger tyst sin klagosång», mutta silloin on lohdullista omistaa ystävä, joka lahjoittaa hänelle taivaan maan päällä. »Må åren tiden kasta bort – Med den min ungdom, som är skön fast kort; Må åren svalka hjärtats heta flamma» – se ei tee mitään, on kuitenkin jotakin, jota aika ja vuodet eivät kalvenna, ja se on muisto, ja siinä muistossa on itse taivas! Omituista kyllä ei päiväkirjanotteista saa tietää mitään siitä, mitä Runeberg sanoi juuri näistä runoista, jotka kuitenkin niin selvästi olivat hänelle osoitettuja. – Runojen osaksi tulleesta vastaanotosta kertoo kirjailijatar 19 p:nä kesäk. 1864: »Olen nähnyt pitkäaikaisen toivomukseni täyttyvän: runokokoelmani Sandperlor on tullut julkisuuteen. – Siinä kirjeiden paljoudessa, joka vapunpäivästä asti, jolloin pieni runovihko ilmestyi, on minulle saapunut, olen nähnyt pelkkää ystävällisyyttä ja kiitosta, onko se vilpitöntä vai ei, en tiedä, sillä kuka näkee sydämen sopukkoihin? J. V. [Snellman] ja Topelius ovat minulle lähettäneet ystävällisiä kirjeitä, jälkimmäinen myös valokuvansa. Ah, aurinkoista aikaa ovat jonkun verran nämä viime päivät olleet, ja se tuli kyllä tarpeeseen. Myöskin sanomalehdet ovat vastaanottaneet nämä pienet laulut ystävällisesti, ystävällisemmin kuin konsanaan uskalsin uneksiakaan. –Hän itseon F[redrikan] kautta lähettänyt minulle ystävällisen tervehdyksen pienen kokoelmani johdosta.» (Ilm. nti Edelfelt.) Ylipäätään oli kuitenkin kirjailijaturhamaisuus hänelle vierasta, ja harvoin kuultiin hänen puhuvan kirjallisista töistään. Nämä jatkuivat kuitenkin 1867Drottningar-nimisellä vihkosella, joka sisälsi kaksikymmentäneljä pientä runoa yhtä monesta ruhtinaallisesta naisesta aina Semiramiksen ajoilta Hortense Beauharnais’hen saakka. Kokoelma, joka ilmestyi tukholmalaisen kustantajan painattamana, oli »omistettu Hänen Majesteetilleen Ruotsin ja Norjan leskikuningattarelle Josefinalle» seuraavin säkein: En ton från Finlands undangömda skar Till Dig, o Drottning, över havet klingar, Ett ödmjukt hjärtas hyllning han Dig bär Och det är kärlek, som hans flykt bevingar; Det är en diktarinnas blyga bön Till en den ädlaste av hennes kön. Tämän runomuotoisen kronikan jälkeen, jolla ei ole mitään runollista arvoa ja jonka kohtalosta muuten en tiedä mitään, seurasi 1871 sikermä suorasanaisia kuvauksia,Några Minnen av e***(nimimerkki, jota hän käytti aina). Niillä on mielenkiintonsa niissä esiintyvien henkilöiden vuoksi, vaikkakin todellisuuskuvaus välistä on vähemmän tukevaa ja täsmällistä kuin toivoisi ja tunteellinen ote ikäänkuin tulee pääasiaksi. Kuitenkin on esim. kertomuksessa hänen ensimmäisestä tapaamisestaan Runebergin kanssa eräissä häissä 1839 (oikeastaan 1838) – »Första gången» – näyttämö varsin havainnollinen ja samoin se luonnos, jossa hän, laajemmin kuin päiväkirjassa, kuvaa soitannollista illanviettoa Runebergin luona Marcus Larssonin seurassa. Vielä kahdessa muussa palasessa on Runeberg päähenkilönä: hänen hopeahäistänsä kerrotaan, ja viimeisenä on kuvaus hänen sairasvuoteeltaan – »Sista gången» on kirjailijattaren antama otsikko sille, siinä hän ottaa jäähyväiset runoilijalta. Suurella ja tahdikkaalla itsehillinnällä hän välttää näissä muistelmissa jokaista vihjausta sisimpiin tunteisiinsa, ainoastaan lämmin ihailu ja ensimmäisessä kohtauksessa nuoruuden haavemieli puhuvat. – Kahdessa muussa luonnoksessa on keskipisteenä Fredrik Pacius – yksi Emilie Björksténin hyvin innokkaita ihailijoita – ja kahdessa viimeisessä vihdoin tarjotaan nähtäväksemme sisäkuvia Topeliuksen ja Fredrik Cygnaeuksen kodista. Ännu en gångRunebergin kuoleman jälkeen 1877 ja olion nimenä seuraavalla runokokoelmalla, joka ilmestyi muutamia kuukausia »omistettu runoilija Runebergin leskelle kunnioituksella ja rakkaudella». Sen sisällys on kovin mitätöntä ja persoonatonta, ja ainoastaan yksi runo, »Runebergs stuga» – josta runoilija hänelle oli sanonut, että se hänen kuolemansa jälkeen tulisi olemaan hänen leski-asuntonsa – kohdistuu välittömästi runoilijaan. Mutta siinä on omistuksena eräs palanen Fredrika Runebergille, joka on kylläkin merkillepantava. Siitä henkii miltei kiihkomielinen kiintymys tähän, ja vaikkakin sekä päiväkirjasta että Fredrikan kirjeistä voi nähdä, kuinka lähelle toisiaan nämä kaksi naista jo Runebergin viimeisenä elinaikana olivat tulleet, ei voi torjua luotaan sitä vaikutusta, että tuossa nöyrän lämpimässä äänensävyssä on jotakin anteeksiantoa rukoilevaa. Runo osoittaa kuitenkin samalla, kuinka yhteisen tappion tuska yhdisti heitä. Se kuuluu: Ödmjukt, vördnadsfullt dig här jag räcker Mina toners blyga hyllning nu, Och min famn med kärlek mot dig sträcker, Var mi blid som förr du d ra du!
»Döden skiljer ej, men den förenar Fastare det band som knöts engång.» Så du sade; liksom sorgen renar Själen, under livets pilgrimsgång. Så hav tack, du stora, ädla hjärta För de ord du gav mig såsom tröst Då jag nedböjd av min djupa smärta Trycktes mot ditt rika, varma bröst. Älskade! jag ord, ej toner äger För att tolka vad för mig du är; Vad du var och städs förblir; jag säger För mycket ej om lov jag dig hembär. Men jag får ej säga vad jag känner, Jag det icke kan, ty tankars mängd Mig bestorma, och i hjärtat bränner Tåren, sucken, smärtan innestängd. Du förstår mig dock, och därför vågar Dig, som minnas skall en eftervärld, Här en själ, som tacksamt för dig lågar, ödmjukt ägna denna ringa gärd. Lopuksi ilmestyi vielä 1886 runokokoelma,De sista, joka on vahvasti uskonnollissävyinen ja, kuten edellinenkin, tulkitsee vaikutelmia musikaalisista elämyksistä ja siten osoittaa, kuinka tämä harrastus Emilie Björksténissä pysyi elävänä hänen vanhuuden päiviinsä saakka. Mitään asemaa Suomen kirjallisuudessa ei hän tällä kirjailijatoiminnallaan kuitenkaan saavuttanut, ja kaikista hänen julkaisuistaan sai ainoastaan »muutamia muistelmia» sisältävä kirja suhteellisen laajan lukijapiirin – siihen liittyi myöhemmin erityisenä julkaisuna ilmestynytMinne från Björkudden. Sitävastoin oli hän ainakin nuoremman sukupolven keskuudessa hyvin tunnettu ja suuressa arvossa pidetty ahkerasta avustustyöstään Topeliuksen perustamassa lastenlehdessä Trollsländan’issa. Sen vuoksi hän herätti niin tavatonta mielenkiintoa, aina kun hän tuli käymään Viipuriin, missä hän usein oleskeli veljensä luona, ja jännitys ja uteliaisuus lisääntyi vielä siitä, että hän todenmukaisissa kotikuvauksissaan Trollsländan’issa oli siirtänyt veljensä lapset nimineen kaikkineen kirjallisuuteen, nuo, jotka olivat omia tovereitani ja jotka täten tuntuivat saaneen osakseen huomattavan kunnian ja tulleen melkein kuolemattomiksi. Tästä kai johtunee, että minä niistä harvoista kerroista, jolloin hänet näin, niin selvästi muistan hänen hienot, uurteiset kasvonsa, hänen hiljaisen eloisan olemuksensa ja hänen valkoisen huntumyssynsä.
III Kun vanhemman sukupolven keskuudessa Emilie Björksténin ja Runebergin ystävyys on tullut puheenaineeksi, on kernaasti huomautettu, että ensinmainittu liikakiihoittuneine, jopa »hysteerisine» luonteenlaatuineen epäilemättä itselleen liioitteli tämän suhteen ja erikoisesti runoilijan tunteiden laatua. Joskaan nyt, kun päiväkirja oleellisilta osiltaan on julkaistu, ei tunnu olevan mitään syytä a priori epäillä sen tunnustuksen ja itsetutkistelemuksen todenperäisyyttä, jonka hän siinä esittää, voi kuitenkin olla syytä korostaa paria seikkaa, joiden voi ajatella valaisevan tätä kysymystä. Päiväkirjan kriitilliseen arviointiin nähdenhän on heikkous, ettei sitä kokonaisuudessaan ole saatavissamme. Ja täyttä selvyyttähän ei koko suhteesta voida saada, ennenkuin Runebergin kirjeet Emilielle tulevat tunnetuiksi 1946. On siis tosin ensisijassa yksilöllinen, mutta ei silti aivan merkityksetön kriteerio, että päiväkirja tekee niin vakavan ja toden vaikutuksen. Ei ainoakaan lause viittaa mihinkään teennäiseen tilanteeseen tai lemmensairaan mielikuvituksen ailahteluihin. Psykologinen kokemus on varmaan kykenevä todistamaan rakkaustarinan täydellisen sisäisen uskottavuuden sekä sen yleiseen kehitykseen että yksityisiin käännekohtiin nähden. Kirjailijattaren henkilöllisyyden tuntemus antaa lisävahvistuksen tälle teoreettiselle johtopäätökselle osoittaen todennäköiseksi sen, mitä hän kertoo menettelytavastaan eri elämänvaiheissa. Runebergin-tuntijaa taas hämmästyttää se, että sillä, mikä esitetään hänen lausumakseen, on tyypillinen runebergilainen leima, joka kohottaa sen aitouden kaiken epäilyksen yläpuolelle. Siihen aikaan, jolloin Runeberg luki hänen muistiinpanojaan ja jäljensi ne – ja sehän oli juuri ensimmäisen hurmion aikaa, jolloin mielikuvituksen saattoi ajatella vievän hänet pisimmälle – olisi hänen ollut mahdotontakin panna runoilijan tilille lausuntoja, joita hän ei ollut lausunut, eleitä ja tekoja, joita hän ei ollut tehnyt – ja tunteita, joita hän ei ollut tuntenut. Muuten on Emilie Björksténistä annettu se todistus, että hänellä oli erinomainen taito panna merkille asioita ja suullisessa kertomuksessa luonteenomaisesti kuvata sitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut: älyllisen ihmisen kyky olla muuntamatta tai sivuuttamatta oleellisinta, kuten muut niin usein tekevät. Usein, varsinkin kun hän kertoo tilanteesta, jossa hän itse, hänen pukunsa j. n. e. on keskipisteenä, se antaa näytteen huomattavasta taipumuksesta elävän havainnolliseen kuvaukseen. Kun hän heti Runebergin häntä lähestyessä tuntee itsensä voitetuksi, ei hän kuitenkaan lainkaan joudu minkään »hupsun» huumauksen valtoihin, vaan käsittää ainakin lähemmin asiaa ajateltuaan erinomaisesti, mikä merkitys sekä hyvine että pahoine seurauksineen sillä on, mikä par’aikaa on tapahtumaisillaan. Varmastikaan eivät hänen purkauksensa, jotka johtuvat pelosta tehdä väärin, ole minkään pintapuolisen keimailun esiinkutsumia, ja vaikkakin hän on piilosilla itsensä kanssa iloitessaan siitä, että »hän on yhtä sydämellisesti kiintynyt runoilijan puolisoon» ja »runoilijan omasta huomaavaisuudesta Fredrikaa kohtaan» ja saa siitä itse etoksellista tukea tunteilleen, on asian vakavuus kuitenkin ainakin hetkittäin kokonaan vallannut hänen olemuksensa. Jollei hänen
onnistu, rukouksistaan huolimatta, sammuttaa »jokaista kielletyn rakkauden kipinää» sydämestään, niin eihän hän ole muuta kuin ihminen voidakseen torjua pois sellaisen miehen ihailua. Mutta itse suhteen laadusta johtuu hänen tunnelmiensa ainainen vaihtelu, hänen erilainen tapansa tarkastella sitä: harkinta väistyy haltioituneen hurmion tieltä, jolloin ei mikään saa estää häntä päästämästä lämpöänsä valloilleen, tätä seuraa vuorostaan – tai oikeammin tämän täydentää – syvä, koko hänen olemuksensa läpitunkeva onni, sitten tulee kalvas pelko ja karkoittaa hänet pois runoilijan läheisyydestä, sen jälkeen taas kausi, jolloin hän luulee jälleen saavuttaneensa täydellisen tasapainon ja lähestyy runoilijaa, kunnes hänen voimakkaassa, vaativassa ystävässään leimahtava liekki ja kiihtyvä into uudelleen peloittavat hänet pois. Nämä vaihtelut kuvastavat hänen luonnettaan, mutta tapaukset ovat mukana vaikuttamassa, melkeinpä joka askeleella, kuten aivan luonnollista onkin tällaisessa suhteessa. Pienen maaseutukaupungin uteliaisuus – aletaan sangen pian »hieman hälistä», käyttääksemme rouva Runebergin sanaa – ja ennen kaikkea ajatus hänen omasta suhtautumisestaan runoilijan puolisoon, kaikki sellainen jättää voimakkaan heijastuksensa Emilie Björksténin mieleen ja vaikuttaa hänen toimintatapaansa. On selvää, että se kuva, jonka hän näiden edellytysten vallitessa antaa sisäisestä itsestään, ei tule juuri yhtenäiseksi, ja onpa meidän välistä vaikea säilyttää vakavuuttamme hänen nuoren intohimonsa kuvauksia lukiessamme. Mutta se osoittaa juuri, että hän ei hetkeäkään ole ajatellut kuvata itseään toisenlaiseksi kuin mitä hän oli. Hän on vasta 24-vuotias, kun hän jo on läpikäynyt kaikki nämä asteet – sivumennen sanoen olisi päiväkirjaan liitetyissä selityksissä paikoitellen toivonut suurempaa kronologista tarkkuutta – ja eräs ulkonainen käänne tapahtuu, joka erottaa hänet Runebergista muutamaksi vuodeksi. Minusta tuntuu, kuin se kausi, joka alkaa heidän jälleennäkemisestään, olisi hänen rakkaustarinansa verrattomasti mielenkiintoisin, niin, jopa ainoa vakavasti merkityksellinen ajanjakso. Onhan aikaisemmin koko suhteella häneen nähden usein kovin häilyväinen leima, ja runoilijan osuutta on ollut varsin vaikea määritellä. Nyt on hänen olemuksessaan toinen ryhti samoinkuin hänen äänensä saa toisen sävyn, ja päiväkirjan kieli saa tästä uuden värin. Myöskin ulkonaiset olosuhteet muodostuvat toisenlaisiksi. Yleinen mielipide hyväksyy hänet ikäänkuin jollakin tavoin Runebergin läheisyyteen kuuluvaksi, hän ei ole enää pelkästään »flamma», vaan uskottu, joka istuu hänen kirjoituspöytänsä ääressä ja jäljentää hänelle hänen virsiään tai kuuntelee, kun hän lukee niitä lauluja, jotka ovat tarkoitetut Vänrikki Stoolin tarinoitten toiseen osaan. Samaan aikaan Emilie Björkstén lähentyy yhä enemmän Fredrikaa. Runoilijan puoliso omistaa myöskin puolestaan hänet uskotukseen, ja ne kirjeet, jotka hän kirjoitti Emilielle (ks. Helena Westermarckin kirjoittamaa elämäkertaa), osoittavat, kuinka hän tälle paljasti koko sisimmän itsensä, jota hän luultavasti ei tehnyt kellekään muulle. Tämä on erittäin mielenkiintoinen, tämä suhde näiden molempien naisten välillä, joita yhdisti rakkaus samaan mieheen. Sitä, jolle Fredrika paljastaa itsensä niinkuin hän tekee – niinkuin yleensä tehdään vain harvoille valituille, joista ei ainoastaan pidetä, vaan jotka tunteiden ja ajatusten puolesta tuntee läheisikseen – sitä, jolle hän, tuo vakava, kärsivä nainen, näyttää vertavuotavat haavansa, sitä henkilöä ei hän mitenkään voi pitää häilyvänä keimailijattarena tai tunkeilevana haaveilijattarena, josta toisin vuoroin voi suoriutua ironisella välinpitämättömyydellä. Kun näitä kirjeitä vertaa päiväkirjanotteissa viitattuihin tilanteisiin – jos koskaan, pahoittelee erikoisesti juuri tässä sitä, ettei päiväkirjaa ole painettu kokonaisuudessaan – osoittavat ne, minkä aseman Emilie Björkstén Runebergin kodissa oli saavuttanut, sittenkuin ystävyyssiteet jälleen oli solmittu sen pitkän väliajan jälkeen, joka seurasi tuota niin sanoaksemme lapsellisempaa ajanjaksoa. Tämän aseman oli hänelle ilmeisesti Runeberg itse antanut, ja sen oli hyväksynyt Fredrika, osaksi kylläkin runoilijan vuoksi, mutta myös itsensä vuoksi; sillä on ilmeistä, että Fredrika oli kiintynyt häneen yhä lämpimämmän henkilökohtaisen ystävyyden siteillä. Mutta kun Emilie niin kuvaavasti sanoo, että tämä, huolimatta siitä että »rauha oli palannut», oli »eriskummaista aikaa» tai, aivan toiseen äänensävyyn kuin ennen, puhuu »levottomasta, tuskaisesta, mutta kuitenkin niin runsaasta autuudesta, minkä viime vuodet ovat antaneet», tai siitä, että hän on »kuitenkin sanomattomastirakastanuttuota miestä», niin näkee jo tästä, että aallot kävivät voimakkaina pinnan alla, ja ymmärtää, että sellaista ei kauan voi jatkua. Päiväkirjasta ilmenee selvästi, niin hienotunteisesti kuin siinä nyttemmin sellaisesta puhutaankin, että Runeberg käy yhä vaativammaksi ja yhä kiihkeämmin syyttää häntä kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, ja lopuksi kuvataan siinä järkyttävässä muodossa Emilien päätös luopua tästä läheisestä suhteesta – päätös, josta runoilija kuitenkin vasta paljoa myöhemmin saa tietää, koska ulkonaiset olosuhteet vielä kerran olivat kovin käsin tarttuneet heidän kohtalonsa kulkuun: runoilijan sairaus vaimensi äkkiä taistelut ja katkaisi kärjen kaikilta mietiskelyiltä ja päätöksiltä. Näin päättyy tämä omituinen pieni draama, joka loppuun näyteltiin Runebergin ja Emilie Björksténin yhdessäolon toisena vuosikymmenenä ja jonka huippukohdan muodostaa viimemainitun suurenmoinen kirje runoilijalle, asiakirja, jonka yksinään täytyy saattaa vaikenemaan kaikki huomautukset päiväkirjan todistusarvosta tähän suhteeseen nähden. Se sisältää vielä epilogin, viimeisen näytöksen, jonka kaihomielisessä tunnelmassa menneiden aikojen kauniit muistot kuvastuvat monista hiljaisista keskusteluista, joiden pohjasävynä on aina viimeiseen saakka säilynyt ystävyys ja lämpö. Näillä viittauksilla en tahtoisi millään muotoa antaa ennakkokäsitystä siitä, mihin lukija itse seuraavilla lehdillä saa tutustua. Mutta ne ovat olleet välttämättömiä, jotta olisi käynyt mahdolliseksi korostaa juuri sitä, mikä käsitykseni mukaan antaa päiväkirjan tekijättären kuvalle sen kiinteimmät hahmoviivat ja niinmuodoin myöskin on varmimpana takeena hänen kuvauksensa luotettavuudesta.
IV
Edellä on mainittu, että Emilie Björkstén eräänä ajankohtana Runebergin itsepintaisista pyynnöistä antaa tämän nähdä hänen päiväkirjansa ja siis kaiken sen, mitä hän siinä on puhunut runoilijan tunteista ja mitä hän on maininnut runoilijan hänelle lausuneen, ja Runeberg palautti sen liittämättä siihen mitään arvostelua. Päiväkirjan sisällyksen voimme siis tavallaan katsoa saaneen runoilijan itsensä hyväksymisen. Meillä ei ole pienintäkään syytä epäillä, että Emilie Björkstén muistiinpanojensa myöhemmissä osissa olisi ollut vähemmän tunnontarkka, erittäinkin kun – mistä olen jo huomauttanut – kaikki, mikä esitetään runoilijan sanomaksi, vaikuttaa yllättävän todenmukaiselta. Voi tosin myöskin viitata Runebergin häntä koskeviin leikillisiin vuorosanoihin, kuten siinä yhteydessä, jolloin hän, runoilijan maatessa sairaana, lähetti terveisensä »Runeberg raukalle» ja tämä huudahtaa: »raukka on piru, jolla ei ole sielua – sanottiin ennen Vaasassa»; mutta osaksi saattoi Emilie luonnollisesti joskus olla harmittavan tunteileva, ja osaksi käytti runoilija välistä myöskin henkilökohtaisesti häntä kohtaan yliottein naljailevaa puhetapaa – Runeberg ei kuulunut niihin, jotka ystäviensä poissaollessa ovat toisenlaisia ja käyttävät heistä toista kieltä kuin puhuessaan heidän kanssaan. Sanalla sanoen: vaikka päiväkirja luonnollisesti ensi sijassa onkin Emilien sielunelämän historiaa, sisältyy siihen myöskin kappale runoilijan psykologiaa eräältä puolelta, jolta me niin vähän tunnemme häntä. Ruveta tässä sitä analysoimaan olisi lukijan edelle ehättämistä; muistiinpanojen tarjoaman aineiston nojalla voi kukin sen tehdä itse ja luoda itselleen käsityksen myöskin Runebergin
osuudesta suhteessa. Se on jäävä, kuten jo on huomautettu, tilapäisluontoiseksi tai ainakin epätäydelliseksi, niin kauan kuin kirjeet eivät ole käytettävissä. Joka tapauksessa on välttämätöntä tässä muistuttaa muutamista runoilijan elämän piirteistä, jotka voivat olla tämän suhteen kanssa yhteydessä. Fredrika Runeberg on jälkeenjättämissään muistiinpanoissa puolisostaan kuvannut varsin intiimisti perhe-elämää Porvoossa, mikä tekee meille mahdolliseksi täysin uskottavasti rakentaa uudelleen puolisoiden suhde toisiinsa (vrt. kirjoittamaani elämäkertaa II, 18 ja seur.). Fredrikan kuvaus asemastaan kodissa kantaa syvän alakuloisuuden leimaa. Kaikki perheen käytännölliset huolet ovat sälytetyt hänen hartioilleen. Runeberg ei kajoa mihinkään: eräs heidän ystävänsä sanoo kerran rouva Runebergille, kun eräitten pitojen tulee alkaa eikä tämä aio ottaa niihin osaa: »niin tahtoo olla tässä talossa kaiken kanssa, että huvi on herraa ja vaivannäkö rouvaa varten». Fredrika pitää kaikin puolin huolta poikiensa kasvatuksesta, ompelee heidän vaatteensa, lukee läksyt heidän kanssaan ja on pakotettu tätä varten vielä vapaahetkinään opiskelemaan latinaa. Hän hoitaa ainakin vaikeina aikoina talon kaikki raha-asiat. Hän otti kovin vähän osaa siihen elämään, joka Topeliuksen mukaan teki »Runebergin kukitetun asunnon ainaiseksi vierailupaikaksi». Hän istui alhaalla kadun varrella pimeissä huoneissa eikä saanut siellä vastaanottaa ketään, sillä välin kun yläkerroksessa vallitsi »iloinen seuraelämä» ja Runeberg hummaili» ystäviensä parissa yöt läpeensä ja usein pitkälle seuraavaan päivään. Nöyrää ja hiljaista oli » tämä hänen uhrautuva palvelevaisuutensa kodissa, mutta sisimmässään tunsi hän katkeruutta siitä, että hänen omat älylliset harrastuksensa – olihan hän itse lahjakas kirjailijatar, jonka mieli paloi tuoda esille uusia aatteita – täydellisesti tukahdutettiin tässä ilmakehässä, joka ympäröi hänen suurta puolisoaan. Sitäpaitsi hän on sairaalloinen, hän kuulee hyvin huonosti, ja hänen tilansa ennen monien lasten syntymistä vaikuttaa paljon hänen mielialaansa. Runeberg ihaili häntä kaiken sen vuoksi, mitä hän oli hänelle, arvioi hänet hyvin korkealle, oli rajattomasti kiintynyt häneen eikä voinut olla ilman häntä. Mutta arkaluontoisuussyyt eivät olleet, kuten rouva Runeberg sanoi, luodut häntä varten, eikä hän osoittanut aina edes herkkätuntoisuutta puolisoaan kohtaan. Ja kun tuo hänen nuorekkaan sydämensä ylitsevuotava lämpö, josta Strömborg puhuu, haki itselleen ulospääsyä, niin se ei kohdistunut tätä uskollista ja uutteraa, mutta ennen aikojaan kulunutta, kuuroa, käytännöllisiin askareihin vajonnutta talontonttua kohtaan. Runeberg oli pari vuotta sivu neljänkymmenen siihen aikaan, jolloin päiväkirjan mukaan tuttavuus Emilie Björksténin kanssa johti lämpimämpien rakkaudenilmaisujen vaihtamiseen. Runoilija oli parhaassa miehuuden kukoistuksessaan. Sen kunnianosoituksen jälkeen, joka tuli hänen osakseen promotsioni-riemujuhlassa Helsingissä 1840, hän oli julkaissut Nadeschdan, Joulu-illan, kolmannen kokoelman Runoja ja Kuningas Fjalarin, hänen maineensa kasvoi kasvamistaan, ja hän itse oli enemmän kuin koskaan tulvillaan elinvoimaa ja työintoa; Tarinat syntyivät yksi toisensa perästä. Sillä nuorella naisella – häntä yhdeksäätoista vuotta nuoremmalla – jonka hän tässä mielentilassa kohtasi, oli eräitä hurmaavia ominaisuuksia, jotka hänet vähitellen vangitsivat. Emilie Björkstén antoi hänelle sellaista, mitä hän muuten tuskin löysi ympäristöstään, kauneusvaikutelmia hänen silmälleen, askarrusta hänen mielikuvitukselleen, kaikupohjan hänen tunteilleen, ja Emilien äärimmäinen naisellisuus vaikutti – vastakohtaisuudellaan – vetovoiman tavoin hänen äärimmäisen miehekkääseen olemukseensa. Emilie ei luonnollisesti ollut likimaillekaan sitä, mitä sellainen mies sisimmässään tarvitsi. Mutta hän oli kuitenkin loistava poikkeus tuossa lattean arkipäiväisessä maailmassa, joka ympäröi runoilijaa pikkukaupungissa, ja vaikkakin hän, kuten runoilijakin, huomattavassa määrässä oli sidottu sen tapoihin ja joutavanpäiväiseen sovinnaisuuteen, toi hän siihen jotakin raikasta ja viehkeää välittömyydellään, pirteydellään ja henkilökohtaisella miellyttäväisyydellään. Lisäksi tuli, että Emilie alusta alkaen pidättymättä sekä ilmitoi ihailunsa runoilijaa kohtaan että myöskin ihastuneena antautui siihen tehtävään runoilijan »flammojen» luvun lisäämiseksi, jolla tämä näytti haluavan häntä kunnioittaa. Hän ei salannut tunteitaan, ja jos hän empi noudattaa kaikessa Runebergin tahtoa, niin se kannusti tätä vain sitä enemmän – tuhansia kertoja todettu erotiikan psykologinen laki! Mutta jo ensimmäisenä kautena on kuvaavaa, että runoilija, joka vaimonsa todistuksen mukaan jokaisesta vastaansanomisesta kiivastuu ankarasti, ei koskaan osoita sitä Emilietä kohtaan, vaan alistuu, kun hänen huomautuksensa ja vaatimuksensa eivät auta. Ilmeisesti Emilie »konstailee» sangen paljon, sekä aikaisemmin että myöhemmin, niin, välistä se menee runoilijan mielestä liiankin pitkälle ja saattaa huomata, että kapinanhenki on hänet vallannut; mutta Emilien tarvitsee vain sanoa: »anteeksi», ja suorastaan liikuttavan helposti lannistaa tuo voimakas mies suuttumuksensa ja mukautuu. Se todistaa sekä kiintymystä että kunnioitusta, mutta osoittaa myöskin, kuinka riippuvainen hän on Emilien tunteista ja kuinka vaikea hänen on olla ilman tätä. Päiväkirjanotteet antavat niukasti tietoa siitä, mitä aiheita heidän keskusteluissaan käsiteltiin. Sensijaan ne koskettelevat sitä enemmän tilanteita, enemmän tai vähemmän ohimeneviä, joissa helliä sanoja ja rakkaudenosoituksia vaihdettiin. Tämä vaikuttaisi, ainakin mitä tulee ensimmäiseen kauteen, enimmäkseen leikiltä ja kuhertelulta, ellemme koko ajan näkisi taustassa Runebergin korkeaa hahmoa, joka tosin laskee leikkiä Emilien kanssa, jopa Emiliestä itsestäänkin, on hyvin ihastunut hänen ilmestykseensä ja hänen hyväilyihinsä, mutta samalla suojaa häntä, sanoo kauniita ja tyyniä sanoja hänen vaikutuksestaan häneen, ympäröi hänen häilyvän olemuksensa miehisen ylemmyytensä ilmakehällä. Kaikki tämä ilmenee yhä voimakkaammin korostettuna toisena kautena, kun pakollinen väliaika on antanut suhteelle selvempää valaistusta. Emme nytkään kuule Runebergin lausuvan paljoa, ja siitähän Emilie saa aihetta, kuten olemme nähneet, kerran toisensa perään kysyä itseltään, kuinka vakavia ja pysyviä runoilijan tunteet oikeastaan ovat. Luonnollisesti ei Runebergin tunteessa ollut mitään riuduttavaa eikä sentimentaalista – sellainen oli hänen terveelle luonnolleen täysin vierasta – mutta käy kuitenkin selville, että hän rehellisesti piti Emiliestä ja, totuttuaan näkemään hänet joka päivä kodissaan sinä aikana, jolloin hän oli Porvoossa, tunsi kaipausta, kun hän ei tullut. Nyt tulee Emilie Björksténistä entistä enemmän hänen uskottu ystävänsä, myöskin hänen runouteensa nähden. Kuitenkin tuntuu samalla kertaa, kuin runoilijan tunteet, ainakin ajoittain, saisivat hänen läsnäollessaan yhä kiihkeämpiä muotoja; ei niin, että hän ajattelisi mitään epäritarillista – mikään sellainen ei koko hänen elämänsä aikana saanut sijaa hänen tietoisuudessaan – tai tahtoisi tehdä hänelle pahaa, mutta Emiliehän toistaa usein, kuinka runoilija moittivasti on puhunut hänen kylmyydestään, ja tässä luulee huomaavansn sekä ihmettelyä että kenties välistä eräänlaista katkeruutta siitä, että hän ei runoilijaa ymmärtänyt. Jokainen mielenliikutus – ei ainoastaan vastaväitteet – sai Runebergin kuohuksiin. Fredrik Pacius sanoo vielä 60-luvulla, että »Runeberg oli mukana, nuorekkaana kuten aina» (Maria Beaurain: Fredrik Pacius, s. 250); hän oli siis yhä säilyttänyt vilkkautensa ja reippautensa. Emilie Björkstén puolestaan tuli vuosien vieriessä yhä enemmän pelkästään »älylliseksi», ja silminnähtävästi saa hänessä tapahtuva lopullinen murros juuri tästä alkunsa. Mutta vaikka runoilija välistä oli intohimoinen siinä määrin, että hän peloitti Emilien luotaan ja tämän täytyi paeta, niin hän pakotti toisaalta itsensä heti sen jälkeen täydelliseen itsehillintään siitäkin syystä, että pelkäsi menettävänsä hänet, ja rauha oli palautettu. Mutta purkaukset alkoivat lopulta käydä liian tiheiksi Emilien viilenevälle luonnolle. Silloin tämä kirjoittaa sen kirjeen, jossa hän hartaasti pyytää runoilijaa vihdoinkin auttamaan häntä saamaan rauhan. Sellaisena näen päiväkirjan kuvauksen mukaan tämän suhteen, mitä tulee Runebergin omaan osuuteen siinä. Palaan siihen, mitä
olen tämän kirjoitelman alussa sanonut: se kuva, jonka olemme runoilijasta säilyttäneet, on tullut täydellisemmäksi hänen inhimilliseen olemukseensa nähden ja sen kautta vain käynyt rikkaammaksi. Hänellä oli toden totta varaa maksaa tunne-elämyksen tarpeensa riistämättä mitään keneltäkään muulta ja tuottamatta omalle sielulleen vahinkoa. Tässä puheena oleva suhde vaihtelee tunnevoimaansa, joskaan ei laatuunsa nähden; se voi ilmetä viattomana leikkinä ja se voi myllertää ilmoille myrskyjä, se huipentuu lähelle suurta ratkaisua ja se päättyy hiljaiseen sopusointuun. Mutta kaikissa vaiheissa seisoo runoilija sen yläpuolella, samalla kertaa kuin hän liittää siihen sydämensä ominaisuudet, sen voimakkaan lämmön, sen puhtauden ja sen ritarillisuuden. Jos tulee kysymykseen jonkun »syy», ottaa hän sen omalle osalleen parjaushaluisen yhteiskunnan edessä, joka tahtoo käydä Emilien kimppuun, ja kun tämä vielä viimeisinä aikoina tuntee omantunnonvaivoja ja tunnustaa ne hänelle, lupaa hän toisessa maailmassa »vastata heidän molempien puolesta».
Eikö sitten todellakaan voi huomata mitään jälkiä kaikesta tästä Runebergin tämänaikaisessa runoudessa? Paljoa niitä ei tosiaankaan ole, mutta niitä löytyy kuitenkin. On luonnollisesti vaikea sanoa, missä määrin Runebergin vilkasta tuotteliaisuutta 1840-luvulla voidaan pitää sen lämpöaallon aiheuttamana, joka Emilien kautta tuli hänen olemukseensa, vaikkakin on syytä otaksua, että niin oli asian laita, erittäinkin kun siihen vertaa hänen pientä tuotantoaan niinä vuosina, jolloin he vähän sen jälkeen olivat erossa. Mutta täydellä varmuudella voi joka tapauksessa tähän yhteyteen asettaa sen merkittävän runon, joka on ainoa laatuaan hänen myöhemmällä kaudellaan ja joka julkaistiin (salanimellä, se on huomattava) kalenterissa Necken 1849 sekä oli siis syntynyt ajankohtana, jolloin suhteet olivat kärjistyneet ja johtaneet tuohon edellä viitattuun väliaikaan kevätkesällä edellisenä vuonna – »Otaliga vågor vandra». Otan vapauden tähän lainata, mitä elämäkerrassa (II, s. 183) olen sanonut tästä runosta: »Vielä merkittävämpi on se kuitenkin todistuksena puhtaasti inhimillisestä aaltoilusta sydämessä, jonka liikkeitä niin harvoin aavisti tuon tyvenen ylevyyden alla, joka oli miehen niinkuin runoilijankin voimakkain luonteen piirre. Se vaikuttaa näin ollen melkein vapauttavasti, ja se ilmaisee, että ei ainoastaan hengen suuruus loitontanut runoilijaa ympäristöstään, vaan myöskin hänen tunteittensa voima joka oli liekehtivä palo noiden hänen ympärillään ’valtameressä’ vaeltavien lukemattomien, yksitoikkoisten aaltojen viileyteen verrattuna. Päiväkirjanotteet näyttävät minusta nyt vahvistavan erittelyn oikeaksi. Näissä otteissa mainitaan eräs pieni ainekirjoitus: »Millä edellytyksillä voi toivoa avioliiton tulevan onnelliseksi?» jonka Emilie opettajaltaan lehtori Lindforsilta oli saanut tehtäväkseen kirjoittaa. On varmaan enemmän kuin sattuma, että Runeberg on kirjoittanut – sangen pitkän ja paikoitellen sangen hauskan – leikillisen kirjoitelman nimeltä: »Erään nuoren rouvan vastaus maisterin kilpakysymykseen: onnellisen avioliiton ehdot», joka on painettu Jälkeenjääneisiin Kirjoitelmiin (s. 196 ja seur.). Strömborg sanoo, että hän tässä laski leikkiä hyvistä tuttavistaan rouva Lindforsista ja eräästä toisesta porvoolaisesta rouvasta. Mutta kun vertaa otsakkeita ja näkee, kuinka Runeberg ivallisen itsepintaisesti väittää, että avioliitto tulee onnelliseksi ainoastaan siten, että kaikki valta annetaan rouvan käsiin, s. o. aivan päinvastaista kuin Emilie, jonka mielestä vaimon tulee kaikessa olla miehelleen alamainen, ei voi olla ajattelematta, että tässä on jotakin yhteyttä ja että runoilija, joskin hän lähinnä kohdisti sepitelmänsä mainittuihin rouviin ja kenties tahtoi antaa pienen letkauksen puolisonsa emansipatsioni-innolle, kuitenkin kaiketi etupäässä tarkoitti laskea leikkiä nuoren ystävättärensä kanssa ja huvittaa tätä, joka oli käynyt käsiksi hänelle niin vieraaseen aineeseen. Kalenterissa Fjäriln julkaisi Runeberg 1851 pienen Heine-mukaelman, jonka esineenä epäilemättä on Emilie (Jälkeenj. Kirj., s. 34). Se on nimeltään »Vår kärlek» ja se tekee pilkkaa heidän molempien monista rakastumisista. »Du stolta, strålande flicka», nimittää hän Emilietä ja laulaa: Du nämnde dig min slavinna, Jag kallade mig din slav. Det var din femtonde kärlek, Som då åt mig du gav. Du ägde nötta löjen Från dess äldre bröders tid, Du hade färdiga suckar, En trång, en annan vid. Du klädde i dem din kärlek, Den syntes mig täck ändå! »Hon är så oerfaren, Och därför klär hon den så.»
Ja itsestään hän sanoo:
Sekä viitaten heidän pieniin kohtauksiinsa:
Jag sökte uti mitt hjärta, Jag sökte nätter och dar; I ett hörn av den ena kammarn, Där fann jag en kärlek kvar. Det var min sextonde kärlek, Den sov så djupt och tungt; Jag ruskade väldigt om den, Då steg den opp helt lugnt.
Så var det i solskens tiden,
© 2010-2024 YouScribe