Kertoelmia ja kuvauksia

Juho Reijonen

Informations

• Publié par: chowyar
• Publié le: 08 décembre 2010
• Nombre de lectures: 28
• Langue: Finnish

Extrait

The Project Gutenberg EBook of Kertoelmia ja
kuvauksia, by Juho Reijonen
This eBook is for the use of anyone anywhere at
no cost and with almost no restrictions whatsoever.
You may copy it, give it away or re-use it under the
terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Kertoelmia ja kuvauksia
Author: Juho Reijonen
Release Date: June 23, 2005 [EBook #16120]
Language: Finnish
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG
EBOOK KERTOELMIA JA KUVAUKSIA ***
Produced by Tapio RiikonenKERTOELMIA JA
KUVAUKSIA
Kirj.
Juho Reijonen
Werner Söderström, Porvoo, 1900.
SISÄLLYS:
Ensimmäiset ystäväni
Uuron Kössi
Lohdutus
Mikä siihen oli syynä
Maisteriko vai kirkkoherra
Sokea Pietari
Kaaperin kosinta
Yhtymys
Ystävykset
Tyttö
Tuulivaaralaiset
Huonona aikana
Muistelma Savosta
Koskelan ukko
Ainoa rakkauteni
Vihkimäkengät
Merkilliset miehet
KymmenniekkaAsiamies
Juhanuksena
Synkeän Matin juttu
Surma-Olli
Veljekset
Kosto
Kilpa-ajot Wanulassa
Räätäli Kalle
Iisakin romaani
Kumisevanmäen mökki
Pappilassa
Yleinen suru
Vierasmies
Herrasmies
Vaimon kuoltua
Miksi Jaakko muutti
Hävytön teko
Pielinen. I Syksyllä
" II Keväällä
Nälkävuonna
Eräs talvipäivä merellä
Suomenlahti
Petri
Paksulan parikunta
JunassaENSIMMÄISET
YSTÄVÄNI.
On jo noin parikymmentä vuotta kulunut siitä, kuin
aloin eroittaa kummini Heikki Korhosen muista
ihmisistä. Silloin lienen vielä ollut aivan pieni, koska
minulla ei vielä siihen aikaan ollut omaa
päänpeitettäkään, vaan käytin piika Tiinan kanssa
yhteisiä. Kuitenkin oli minulla jo aivan oma,
mielestäni hyvin kaunis, sinikukkainen ja Venäjän
karttuunista tehty koltti, joka juhlatilaisuuksissa
pantiin päälleni. Arkipäivinä, kun sinikukkainen
kolttini riippui vaatekaapin naulassa, kävin puettuna
miten milloinkin sattui.
Isäni oli leskimies ja minä hänen ainoa poikansa.
Enimmiten oli minulla tapana leikkiä ypö-yksinäni
pappilan pellon pientarella, jolle isäni mökki oli
rakennettu, tahi myöskin niiden neljän tuuhean
pihlajan alla, jotka kasvoivat lammin rannalla, sillä
minulla, niinkuin jo sanoin, ei ollut omaa
päänpeitettä, jonka vuoksi olin lakkaamatta muiden
kylän poikien pilkan esineenä, jos milloin heidän
seurassaan uskalsin näyttäytyä. Noilla yksinäisillä
leikkitantereillani taas olin yleiseen suosittu;
mehiläiset, perhoset, valko- ja puna-apilaat tunsivat
minut ja kohtelivat minua ystävällisesti, niinkuin
minäkin heitä — siellä ei kukaan tehnyt minusta
pilkkaa.
Isäni oli harvoin kotona, sillä hänen elinkeinonansaoli pienen kaupan pito. Hän osti pitäjäläisiltä voita,
talia, lintuja ja muuta sellaista, joita sitte vei
kaukaisiin kaupunkeihin. Niistä toi hän tullessaan
pitäjään lukuisalle herrasväelle kahvia, sokeria,
Hollannin palttinaa, siirappia ynnä muuta; ja
karttuunia, verkaa, "ruunihuiveja", Kurkijoen
piiskoja ja minkä mitäkin tarviskalua piti hän aina
varalla talonpoikaiselle väestölle. Rettigin
vaakunaa, "bruna prima"- ja "medelfina"-sikareja
löytyi myös talossa käräjä-herrojen varalla, joita
minä en lukenut herrasväkeen kuuluviksi, kun he
niin usein muuttelivat asuinpaikkaa; eikähän muut
olleet herrasväkeä kuin meidän "Herrassöötinki",
Kruununvouti — sukuisin Kamreeri — Levälahden
herrasväki, jonka talon herraa yleiseen sanottiin
"Insinööriksi", sekä Tohtori, ison- ja pienen pappilan
ja Vallesmannin joukot; se oli mielestäni ihan
selvää. Herrasväkenä tosin pidin Henkikirjurin ja
Kanttorinkin joukkoja, mutta niille en rohjennut
antaa lisäyssanaa "meidän". sillä ne asuivat
kaukana, missä lienevät asuneetkaan parin
peninkulman päässä; enkä heitä nähnyt muulloin
kuin kirkossa, johon ani harvoin pääsin. Tiinalla,
jonka huostaan kasvatukseni kokonaan oli uskottu,
oli näet yhtä vähän halua kirkonkäymiseen kuin
minullakin — pääverhoni tähden.
Isäni siihen sijaan kävi sangen usein kirkossa, kun
vain milloin sattui sunnuntaina kotoisalla olemaan,
vaan hänen kanssaan en koskaan päässyt sinne,
enkä tahtonutkaan, sillä isäni kirkossa olo-ajat
olivat ainoat tilaisuudet, jolloin sain nauttia
ruuninkarvaisen Pollen seuraa. Muulloin aina piti
tuo suuri herra isäni seuran parempana kuinmeidän varsinaisten kotona-olijoiden: Torstikin,
Naskin, Mirrin, Mustin, Tiinan ja minun, vaan
kirkkoon hän ei koskaan lähtenyt.
Kerran lauvantai-aamuna tulivat Polle ja isäni kotiin
pitkältä matkalta ja sinä päivänä lisääntyi
ensimmäisten ystävieni luku kahdella. Seikka oli
seuraava. Isäni neuvoi minulle tarkkaan Kamreerin
talon ja käski minun mennä ilmoittamaan
Kamreerin papalle tulleensa jo kotiin. Tuon vanhan
herran tunsin jo vanhastaan, sillä hän oli pitkä,
suora ja uljas vanhus, jollaisia en usein
jälestäpäinkään ole nähnyt. Minulla oli myös heikko
aavistus hänen olevan hyvän miehen ja kerran
löytäväni hänessä hyvän ystävän, vaikka sitä en
voinut selviin ajatuksiin pukea.
Pian seisoimme, Musti ja minä, vanhan herran
huoneessa. Minä seisoin oven suussa, huivi
näpissä, mutta Musti ei enää ollut niin ujo, sillä hän
oli vanhempi minua, vaan rohkeasti kävi peremmä
ja aivan käskemättä istahti vanhan herran
kirjoituspöydän eteen. Siinä hän hyvän aikaa katseli
kirjoittavaa vanhaa herraa, sitte taas minua ja niin
aina vuorotellen meitä molempia. Se viisas Musti
teki niinkuin suurten herrojen palvelijat, nimittäin
ilmoitti talon isännälle läsnä-oloni, mutta kun minä
en vielä siihen aikaan käyttänyt käyntikortteja,
täytyi Mustin nykäistä isäntää housun lahkeesta.
Näin sai Musti vanhan herran viimein huomaamaan
hänelle nyt saapuneen vieraita.
Tervehdykseksi Mustille lausui vanha herra: "syyti!"
jota seurasi potkahdus. Musti pakeni minun turviinija vanhan herran silmät seurasivat tarkkaan
uskollisen toverini liikkeitä, kunnes huomasivat
minut.
"Hyvää päivää."
"Jumal' antakoon, lapseni! Kenenkä tyttö sinä
olet?"
"Tyttö!" tuo sana loukkasi minua kovasti ja ajoi
veren päähäni, jonka vuoksi minä aloin sopertaa:
"en — en —"
"Jaha, vai Engström'in, vai jo te käytte kerjuulla, vai
jo te käytte kerjuulla, hm! No kummako se,
kummako se, isä juo, äiti on kivuloinen — vaimo
parka — lapsiraukat", tuumaili vanha herra puoli-
ääneen.
Pääni kävi pyörälle ja minä taaskin sopertamaan:
"I-sä käski minun —"
"Hyvä, hyvä, minä annan hänelle työtä", ja hän veti
sänkynsä alta rikkonaiset saappaansa, jotka pisti
käteeni ja sanoi: "vie nuo isällesi ja käske panna
niihin överkapat."
Minä otin kengät vastaan ja melkein vapisten
jatkoin keskustelua: "isä käski sanoa olevansa jo
kotona."
"Kotona, käskikö hän sanoa olevansa jo kotona?"
"Käski", vastasin minä ja silmäilin rukoilevastiMustia, että hän vahvistaisi sanojeni totuuden.
"Vai käski sanoa olevansa kotona — hm — mitä
hän sillä lienee tarkoittanut — hm — minä tulen
itse paikalla sinne — hm! Onko hän selvä?" kysyi
vanha herra.
Minä en ymmärtänyt tuota kysymystä laisinkaan ja
vastasin: "en tiedä."
"No, huutaako hän, kirooko hän, tuliko hän yksin
kotiin?" kyseli vanhus.
Minä, iloisena, kun taaskin käsitin hänen
kysymyksensä, toimitin: "ei, Pollen kanssa ne
tulivat yhdessä;" ensimmäiset kysymykset jäivät
vastaamatta.
"Mitä, Pollen kanssa, kukas se Polle sitte on?"
"Se on — se on se meidän Polle."
"Sinä olet hupsu, tyttö parka; kummako se,
kummako se, hän pieksää lapsira