Jonathan Gulliblen seikkailut

De
Publié par

Nuori Jonathan kokee elämänsä seikkailun eksyessään suuressa myrskyssä kaukaiselle Corrumpon saarelle. Jonathan lähtee tutkimaan saarta ja sen eriskummallisia ihmisiä.

Jonathan törmää saarella outoihin tapoihin ja lakeihin. Ihmisten elämä on täynnä nurinkurisia, hassuja ja osittain pelkästään outoja sääntöjä ja tottumuksia. Saaren tapahtumat muistuttavat läheisesti tuttua aikuisten maailmaa, jonka epäjohdonmukaisuudet ja kummallisuudet paljastuvat ainoastaan uteliaalle ja ennakkoluulottomalle seikkailijalle.

Ken Schoollandin palkittu teos on käännetty yli 40:lle kielelle ja siitä on tehty lukuisia näytelmiä, kuunnelmia, animaatioita ja filmejä. Teosta on käytetty myös opetuksessa eri yliopistoissa ja kouluissa.


Publié le : samedi 10 août 2013
Lecture(s) : 3
Licence : Tous droits réservés
EAN13 : 9789527029060
Nombre de pages : non-communiqué
Voir plus Voir moins
Cette publication est uniquement disponible à l'achat

Ken Schoolland

Jonathan Gulliblen seikkailut
odysseia vapaasta yhteiskunnasta

Suomentanut Petri Kajander

Omistettu tyttärelleni

Kenlille

Saatavilla yli neljälläkymmenellä kielellä: albanian, arabian, bengalin, bulgarian, bosnian, espanjan, esperanton, hollannin, italian, japanin, kiinan, korean, kirgiisin, kreikan, kroatian, latvian, liettuan, makedonian, mongolian, montenegron, nepalin, nigerian pidginenglannin, norjan, palauan, persian, portugalin, puolan, romaanin, romanian, saksan, swahilin, sindhin, sinhalin, serbian, slovenian, somalian, tšekin, unkarin, urdun, venäjän ja visayan kielillä.

 

 

Tekstin tekijänoikeudet

© 1981, 1987, 1995, 2001, 2004

Ken Schoolland

(schoollak001@hawaii.rr.com)

 

Käännös © 2009,2010 Petri Kajander

 

Alkuperäinen painos julkaistu vuonna 1988.

Toinen tarkistettu painos vuonna 1995 ja

kolmas tarkistettu painos vuonna 2001.

 

http://www.jonathangullible.com

www.taloudenperusteet.com

 

ISBN 978-952-7029-06-0

Credentum Oy, 2013


Esipuhe

Herra Gulliblen toivomuksesta otan tehtäväkseni kertoa eriskummallisen tarinan, jonka hän esitti minulle viimeisinä vuosinaan. Olen kaikin tavoin pyrkinyt pitäytymään alkuperäisessä tarinassa muutamista kirjallisista vapauksista huolimatta. Tämän on ensikäden lausunto ihmisistä ja tapahtumista hänen matkallaan.


1. Suuri Myrsky

Aurinkoisessa kaupungissa meren rannalla asui nuori mies nimeltä Jonathan Gullible paljon ennen kuin kaupunki täyttyi avoautoilla ajavista filmitähdistä. Hän oli huomaamaton kaikille muilla paitsi vanhemmilleen, jotka pitivät häntä älykkäänä, vilpittömänä ja huomattavan atleettisena – päästä ylisuuriin jalkoihinsa asti. He työskentelivät ahkerasti pienessä kaupassa pääkadun varrella kaupungissa, jossa oli paljon kalastustoimintaa. Siellä asui melkoinen määrä ahkeraa työväestöä, toiset hyviä, toiset pahoja ja pääosa pelkästään keskivertoja.

Silloin kun hän ei uurastanut tai hoitanut perheensä kaupan asioita, Jonathan ohjaili vaatimatonta purjevenettään pienen venesataman kapeasta kanaalista etsimään seikkailuja. Kuten monet samassa paikassa varttuvat nuoret, Jonathan koki elämän vähän tylsäksi ja piti ympärillään olevia ihmisiä mielikuvituksettomina. Hän kaipasi lyhyillä matkoillaan kanaalista pidemmälle oudon laivan tai merikäärmeen näkemistä. Ehkä hän törmäisi merirosvolaivaan ja olisi pakotettu purjehtimaan seitsemälle merelle miehistön jäsenenä. Tai ehkäpä valaanpyytäjä vaaniessaan öljyistä saalistaan ottaisi hänet mukaan jahtiin. Useimmat purjehdusretket kuitenkin päättyivät hänen vatsan nälkäiseen kurnintaan tai janoiseen kuivaan kurkkuun, ja hän ei voinut keskittyä muuhun kuin ajatukseen päivällisestä.

Eräänä upeana kevätpäivänä, jolloin ilma oli yhtä raikas kuin auringon kuivaama lakana, meri näytti niin houkuttelevalta, että Jonathan ei tullut ajatelleeksi pakata lounasta ja kalastusvälineitä pieneen veneeseensä purjehdusta varten. Suunnatessaan eteenpäin majakan karikkoisesta kohdasta hän koki olevansa yhtä vapaa kuin mahtava kondorikotka, jonka nousua hän seurasi yli rannikkovuorien. Selkä tuuleen päin Jonathan ei huomannut horisonttiin kerääntyviä tummia pilviä.

Jonathan oli vasta hiljattain alkanut purjehtimaan sataman suuaukon ulkopuolelle, mutta hän oli tulossa yhä itsevarmemmaksi. Kun tuuli yltyi, hän ei huolestunut ennen kuin oli liian myöhäistä. Pian hän kamppaili kuumeisesti takilan kanssa myrskyn puhjetessa hänen yllään valtavalla voimalla. Hänen veneensä heittelehti aalloilla pyörryttävästi kuin korkki ammeessa. Jokainen yritys hallita venettä tuulen valtavaa voimaa vasten epäonnistui tuloksettomana. Viimein hän putosi veneen pohjalle tarrautuen laidoista kiinni ja toivoi, ettei vene kaatuisi. Yö ja päivä sulautuivat yhteen hirveässä kieputuksessa.

Lopulta myrskyn tyyntyessä hänen veneensä oli täysin sekasorron vallassa: masto poikki, purjeet riekaleina ja vene kallistuneena tiukasti tyyrpuurin puolelle. Meri oli tyyntynyt, mutta paksu sumu verhosi hänen aluksensa peittäen kaiken näkyvyyden. Päivien ajelehtimisen jäljiltä hänen vesivarastonsa olivat ehtyneet ja hän kostutti huuliansa vedenpisaroilla, jotka olivat tiivistyneet purjeiden riekaleisiin. Sitten sumu hälveni ja Jonathan huomasi saaren häilyvän silhuetin. Ajelehtiessaan lähemmäksi hän havaitsi tuntemattomien niemien pistävän esiin hiekkarantojen ja rehevän aluskasvillisuuteen peittyneiden jyrkkien rinteiden keskeltä.

Aallot saattelivat hänet matalalle riutalle. Jonathan hylkäsi veneensä ja ui suurella innolla rantaan. Hän löysi ja ahmi hätäisesti vaaleanpunaisen guavan, kypsiä banaaneja ja muita herkullisia hedelmiä, jotka koristivat kapeata hiekkarantaa kosteassa viidakon ilmastossa. Saatuaan hiukan takaisin voimiaan Jonathan tunsi itsensä yksinäiseksi, mutta helpottuneeksi selviytymisestään. Vähitellen hänen innostuksensa kasvoi odottamattomasta seikkailuun syöksymisestä ja hän lähti liikkeelle valkoiselta hiekkarannalta tutkiakseen lisää tätä uutta outoa maata.

2. Häiriköt

Jonathan käveli useita tuntia ilman merkkiäkään muusta elämästä. Yhtäkkiä jotain liikahti pusikossa ja pieni eläin, jolla oli keltaraitainen häntä, vilahti hädin tuskin näkyvällä polulla. ”Kissa”, ajatteli Jonathan. ”Ehkä se johdattaa minut ihmisten pariin?” Hän sukelsi tiheän lehvistön läpi.

Juuri kun hiekkaranta oli kadonnut näkyvistä ja hän oli syvällä viidakossa, kuului vihlova kirkaisu. Hän pysähtyi, kohotti päätään ja pyrki paikallistamaan äänen suunnan. Hän kuuli suoraan edestä toisen kirkuvan avunpyynnön. Puskien ylös mäkeä oksien ja köynnösten läpi hän ponnisteli eteenpäin ja tupsahti leveämmälle polulle.

Jonathanin kääntyessä polulla jyrkkään mutkaan hän törmäsi rotevan miehen kylkeen. ”Pois tieltäni, tollo!” mies mylväisi ja pyyhkäisi hänet syrjään kuin hyttysen. Häkeltyneenä Jonathan katsoi ylös ja näki kahden miehen raahaavan potkivaa ja kirkuvaa nuorta naista polkua alas. Kolmikko oli jo kadonnut, kun hän sai vedettyä taas henkeä. Varmana siitä, ettei hän pystyisi vapauttamaan naista yksin, Jonathan juoksi takaisin polkua ylös apua etsimään.

Esiin tuli aukio ja hän näki ryhmän ihmisiä kerääntyneenä ison puun ympärille – hakaten sitä kepeillä. Jonathan juoksi ylös ja tarrasi kädestä miestä, joka oli selvästi työnjohtaja. ”Auttakaa!” Jonathan huohotti. ”Kaksi miestä on kaapannut naisen ja hän tarvitsee apua!”

”Älä ole huolissasi”, mies sanoi yrmeästi. ”Hänet on pidätetty. Unohda hänet ja jatka matkaasi. Meillä on työt kesken.”

”Pidätetty?” sanoi Jonathan yhä läähättäen. ”Hän ei näyttänyt lainkaan rikolliselta.” Jonathan ihmetteli, että jos hän oli syyllinen, miksi hän huusi niin epätoivoisesti apua? ”Anteeksi, mutta mikä oli hänen rikoksensa?”

”Mitä?” mies tuhahti ärtyneenä. ”No jos sinun tulee tietään, niin hän vaaransi kaikkien työt täällä.”

”Hän vaaransi ihmisten työpaikat? Kuinka hän sen teki?” kysyi Jonathan.

Tuijottaen alas tietämätöntä kysyjäänsä työnjohtaja viittasi Jonathania tulemaan puun viereen, missä työntekijät kiireisinä hakkasivat puun runkoa. Hän kertoi ylpeänä: ”Olemme puutyöläisiä. Kaadamme puita hakkaamalla niitä kepeillä. Joskus sata ihmistä ympäri vuorokauden työskentelemällä voivat kaataa hyvänkokoisen puun vajaassa kuukaudessa.” Mies mutristi huuliaan ja pyyhkäisi huolellisesti mutakokkareen hienosti ommellun takkinsa hihasta.

Hän jatkoi, ”Tuo Drawbaughtin nainen tuli tänä aamuna töihin keppinsä päähän liitetyn terävän metalliesineen kanssa. Hän kaatoi puun alle tunnissa – yksinään! Kuvitella! Tällainen pöyristyttävä uhka perinteiselle työllisyydellemme täytyi pysäyttää.”

Jonathanin silmät laajenivat tyrmistyksestä, kun hän kuuli, että tätä naista oli rangaistu hänen luovuudestaan. Kotona kaikki käyttivät kirveitä ja sahoja puiden kaatamiseen. Siten hän oli itsekin saanut puut veneeseensä. ”Mutta hänen keksintönsä”, huudahti Jonathan, ”mahdollistaa kaikenkokoisten ja –vahvuisten ihmisten kaataa puita. Eikö se tee puun saannista ja käytöstä nopeampaa ja halvempaa?”

”Mitä tarkoitat?” mies sanoi vihaisesti. ”Kuinka kukaan voi kannattaa tuollaista ajatusta?” Tätä ylevää työtä ei voi tehdä kuka tahansa rääpäle, joka keksii uuden idean.”

”Mutta”, Jonathan sanoi yrittäen olla loukkaamatta, ”näillä hyvillä puutyöntekijöillä on taitavat kädet ja aivot. He voisivat käyttää puiden kaatamisesta säästetyn ajan johonkin muuhun. He voisivat tehdä pöytiä, kaappeja, veneitä tai jopa taloja!”

”Kuulepas”, mies sanoi uhkaavin katsein, ”työn tarkoituksena on täysi ja turvattu työllisyys – ei uudet tuotteet.” Hänen äänensävynsä muuttui rumaksi. ”Sinä kuulostat jonkin sortin häiriköltä. Jokainen, joka tukee tuota pirullista naista, tietää ongelmia. Mistä olet kotoisin?”

”En edes tunne Drawbaughta enkä halua mitään ongelmia. Olet varmaan oikeassa. Minun täytyykin tästä lähteä”, Jonathan vastasi huolestuneesti. Hän kääntyi ympäri ja kiiruhti samaa reittiä takaisin polkua alaspäin. Hänen ensimmäinen tapaamisensa ihmisten kanssa sai hänet hyvin hermostuneeksi.


3. Yhteisen omaisuuden murhenäytelmä

Polku leveni hiukan kulkiessaan läpi tiheän viidakon. Keskipäivän aurinko porotti kuumana Jonathanin yllä hänen löytäessään pienen järven. Veden ääressä vilvoitellessaan Jonathan kuuli jonkun varoittavan äänen: ”Sinuna en joisi sitä vettä”.

Jonathan katsoi ympärilleen ja näki pienen miehen rannalla lankulle polvistuneena pieniä kaloja puhdistamassa. Hänen vieressään oli kori, kela ja maassa pystyssä kolme vapaa, siiman kiemurrellessa jokaisesta veteen. ”Tuleeko kalaa?” kyseli Jonathan kohteliaasti.

Mies vastasi hiukan äreästi vaivautumatta katsomaan ylös, ”Eipä tule. Nämä pikkusintit ovat kaikki mitä olen saanut tänään.” Hän jatkoi kalojen fileerausta ja pudotti ne kuumaan paistinpannuun, joka oli asetettu kytevän nuotion ylle. Pannussa sihisevät kalat tuoksuivat herkulliselta. Jonathan huomasi seuraamansa karkean keltaraitaisen kissan näykkimässä jo kalantähteitä. Vesi herahti hänen kielelleen.

Jonathan, joka piti itseään taitavana kalastajana, kysyi: ”Mitä käytit syöttinä?”

Mies katsoi Jonathania huomaavaisesti. ”Syötissäni ei ole mitään vikaa, poika. Olen napannut parhaat, mitä tästä järvestä on jäljellä.”

Aistien kalamiehen kaipuun yksinäisyyteen Jonathan päätteli voivansa oppia parhaiten olemalla hetken hiljaa. Lopulta vanha kalastaja viittasi häntä istumaan nuotion viereen ja jakamaan hiukan kalaa ja leipää. Jonathan ahmi ateriansa nälkäisesti, vaikkakin hän koki syyllisyyttä ottaessaan osan miehen niukasta ateriasta. Heidän syötyään Jonathan pysyi vaiti ja vanha mies alkoikin vuoren varmasti puhua.

”Vuosia sitten täällä oli todella isoja kaloja napattavaksi”, mies sanoi haikaillen. ”Mutta ne on kaikki kalastettu. Nyt pienet sintit ovat kaikki, mitä on jäljellä.”

”Mutta eivätkö pienet kasva isoiksi?” kysyi Jonathan. Hän tuijotti rehevää kaislikkoa matalassa rantavedessä, jossa kalat saattoivat piileskellä.

”Ei. Ihmiset ottavat kaikki kalat, jopa pienetkin. Sen lisäksi ihmiset upottavat järven syvään päähän jätettä. Näetkö tuon paksun vaahtokerroksen tuolla toisella puolella?”

Jonathan näytti hämmentyneeltä. ”Miksi muut ottavat kalasi ja upottavat jätteitä järveesi?”

”Voi ei”, vastasi kalamies. ”Ei tämä ole minun järveni. Se kuuluu kaikille – samoin kuin metsät ja joet.”

”Nämä kalat kuuluvat kaikille...” Jonathan keskeytti, ”myös minulle?” Hän alkoi tuntea hiukan vähemmän syyllisyyttä aterian jakamisesta, jonka valmistamiseen hän ei ollut osallistunut.

”Ei aivan”, mies vastasi. ”Mikä kuuluu kaikille, ei tosiasiallisesti kuulu kellekään – siis kunnes kala nappaa koukkuuni kiinni. Silloin se on minun.”

”En ymmärrä”, sanoi Jonathan rypistäen otsaansa hämillään. Puoliksi itselleen puhuen hän toisti: ”Kalat kuuluvat kaikille, mikä tarkoittaa, etteivät ne tosiasiassa kuulu kellekään, ennen kuin ne nappaavat koukkuusi. Silloin kalat ovat sinun? Mutta teetkö mitään pitääksesi huolta kaloista tai auttaaksesi niitä kasvamaan?”

”En tietenkään!” mies sanoi ivallisesti tuhahtaen. ”Miksi minun tulisi välittää kaloista, jotta joku toinen voisi tulla tänne milloin tahansa ja napata ne?” Jos joku toinen nappaa kalat tai saastuttaa järven jätteillä, silloin kaikki työni valuu hukkaan!”

Katsoen murheellisesti järveä vanha kalamies lisäsi surullisesti: ”Toivoisin, että todella omistaisin järven. Silloin varmistaisin, että kaloista pidettäisiin hyvää huolta. Pitäisin järvestä huolta samoin kuin eläintenhoitaja, joka hoitaa maatilaa seuraavassa laaksossa. Jalostaisin vahvimpia ja pulskimpia kaloja ja voit olla varma, ettei kalavarkaat tai jätteiden upottajat pääsisi ohitseni. Siitä pitäisin huolen.”

”Kuka järveä nyt hoitaa?” keskeytti Jonathan.

Kalastajan ahavoituneiden kasvojen ilme tiukkeni. ”Järveä hoitaa hallitsijoiden neuvosto. Neuvostoon valitaan joka neljäs vuosi hallitsijat. Sen jälkeen neuvosto nimittää hoitajan ja maksaa hänelle minun verorahoistani. Kalanhoitajan tulisi pitää silmällä liikakalastusta tai roskaamista. Asia on kuitenkin niin, että hallitsijoiden ystävät saavat kalastaa tai roskata miten haluavat.”

Kaksikko istui ja katseli tuulen puhaltamaa aallokkoa hopeisella järvellä. Jonathan huomasi keltaisen kissan istuvan valppaana haistellen ja tuijottaen kalan päätä hänen lautasellaan. Hän heitti pään ja kissa nappasi sen näppärästi tassullaan koukaten. Kissa näytti hurjalta toinen korva revittynä vanhan taistelun jäljiltä.

Aprikoiden vanhan kalastajan tarinaa Jonathan kysyi: ”Pidetäänkö järvestä hyvää huolta?”

”Katso itse”, vanha kalamies murahti. ”Katso heiveröisen saaliini kokoa. Vaikuttaa siltä, että kalat pienenevät sitä mukaa, kun hoitajan palkka kasvaa.”


4. Ruokapoliisi

Polut yhtyivät leveämmäksi maaseudun soratieksi. Viidakon sijaan Jonathan ohitti laitumia, viljapeltoja ja täyteläisiä hedelmätarhoja. Kaiken kypsymässä olevan ruuan näkeminen muistutti Jonathania, kuinka vähän hän oli syönyt lounaaksi. Hän kääntyi viehättävää valkoista maalaistaloa kohden ja toivoi saavansa tietää sijaintinsa, ja ehkä toisen aterian.

Talon kuistilta hän löysi nuoren naisen ja pienen pojan itkemässä toisiaan vasten painautuneina.

”Anteeksi”, Jonathan sanoi vaivautuneena. ”Mikä hätänä?”

Nainen katsoi ylös silmät kyyneleistä kosteina. ”Minun mieheni, voi, minun mieheni!” hän voihkaisi. ”Tiesin, että jonain päivänä näin tulisi käymään. ”Ruokapoliisi on pidättänyt hänet”, hän nyyhkytti.

”Olen hyvin pahoillani. Sanoitko ’ruokapoliisi’?” Jonathan kysyi. Hän taputti pienen pojan päätä myötätuntoisesti. ”Miksi he pidättivät hänet?”

Nainen puri hampaitaan yhteen yrittäen olla itkemättä. Halveksuvasti hän sanoi: ”Hänen rikoksenaan oli kasvattaa liikaa ruokaa!”

Jonathan oli tyrmistynyt. Tämä saari oli todella omituinen paikka! ”On rikos kasvattaa liikaa ruokaa?”

Nainen jatkoi: ”Viime vuonna ruokapoliisi antoi hänelle määräyksen, kuinka paljon ruokaa hän saisi tuottaa ja myydä maalaisväestölle. He kertoivat, että hinnat laskisivat liiasta ruuasta ja se vahingoittaisi muita viljelijöitä.” Hän puri hiukan huultaan ja tokaisi sitten: ”Mieheni oli parempi maanviljelijä kuin kaikki muut yhteensä!”

Jonathan kuuli takaa pistävää naurun remakkaa. Raskasrakenteinen mies patsasteli polulta ylväästi taloa kohden. ”Hah!” hän virnuili: ”Minusta paras viljelijä on se, joka saa maatilan. Eikö niin?” Mahtipontisella käden liikkeelle mies tuijotti naista ja hänen poikaansa komentaen: ”Pakatkaan tavaranne ja lähtekää pois täältä! Hallitsijoiden neuvosto on myöntänyt tämän maan minulle.”

Mies nappasi portailla lojuvan leikkikoiran ja tyrkkäsi sen Jonathanin käsiin. ”Hän tarvitsee varmasti apuasi, poju. Liikettä kinttuun, tämä on nyt minun paikkani.”

Nainen nousi seisomaan silmät vihasta kiiluen: ”Mieheni oli parempi viljelijä kuin sinä pystyt koskaan olemaan.”

”Se on kyseenalaista”, mies myhäili epäkohteliaasti. ”Toki hän oli oikea viherpeukalo. Hän oli myös oikea nero oivaltamaan mitä kasvattaa ja kuinka miellyttää asiakkaitaan. Melkoinen mies! Mutta hän unohti erään asian – hallitsijoiden neuvosto asettaa hinnat ja viljat. Ja ruokapoliisi toimeenpanee hallitsijoiden säännöt.”

”Senkin loinen!” nainen huusi. ”Viljelymenetelmäsi ovat kelvottomia! Tuhlaat hyvää lantaa ja siemeniä kaikessa mitä kasvatat ja kukaan ei halua ostaa tuotoksiasi. Istutat tulviville alueille tai auringon polttamalle savelle ja koskaan ei ole mitään väliä, jos menetät kaiken. Laitat vain hallitsijoiden neuvoston maksamaan moskasta. He ovat jopa maksaneet sinulle koko satosi tuhoamisesta.”

Jonathanin otsa rypistyi, ”Ei ole olemassa mitään etua olla hyvä maanviljelijä?”

”Hyvänä maanviljelijänä olemisesta on vain haitta”, nainen vastasi kasvojensa muuttuessa punaisiksi. ”Toisin kuin tämä rupikonna, aviomieheni kieltäytyi liehittelemästä hallitsijoita ja yritti tuottaa rehellistä satoa ja todellista myyntiä.”

Mies ajoi naisen ja hänen poikansa pois kuistilta ja murahti: ”Riittää! Hän kieltäytyi noudattamasta vuosikiintiöitä. Kukaan ei leiki ruokapoliisin kanssa ilman seurauksia. Nyt, poistukaa minun maaltani!”

Jonathan auttoi naista kantamaan omaisuutensa. Nainen ja hänen poikansa kulkivat hitaasti pois entisestä kodistaan. Tien kaarteessa he kääntyivät vielä kerran katsomaan viehättävää taloa ja latoa. ”Mitä sinulle nyt tapahtuu?” Jonathan kysyi.

Nainen huokasi, ”Minulla ei ole varaa maksaa korkeita hintoja ruuasta. Onneksi meillä on sukulaisia ja ystäviä, joihin voimme luottaa. Muussa tapauksessa voisin anella hallitsijoiden neuvostoa huolehtimaan Davysta ja minusta. He pitäisivät siitä.” hän valitti. Nainen otti pientä poikaa kädestä ja nosti olalleen suuren mytyn: ”Mennään Davy.”

Jonathanin kosketti vatsaansa – nyt hän tunsi itsensä sairaammaksi kuin nälkäiseksi.


5. Kynttilöitä ja takkeja

Jonathan seurasi alakuloista naista ja hänen poikaansa muutaman kilometrin matkan heidän sukulaistensa luo. He kiittivät häntä lämpimästi ja kutsuivat hänet sisään. Yhdellä silmäyksellä hän huomasi talon pystyvän hädin tuskin majoittamaan koko perheen, joten Jonathan pahoitteli, ettei voi jäädä ja jatkoi matkaansa.

Tie vei hänet joen rantaan, josta hän löysi sillan toiselle puolella olevaan muurilla ympäröityyn kaupunkiin. Kapealla sillalla oli näyttävä jakaja. Yhdellä puolella siltaa kyltti osoitti kaupungin suuntaan tekstillä: ”SISÄÄNKÄYNTI STULTAN KAUPUNKIIN, CORRUMPON SAARELLA.” Toisella puolella jakajaa toisessa kyltissä luki yksinkertaisesti: ”AINOASTAAN ULOSKÄYNTI – EI SISÄÄNKÄYNTIÄ”.

Tämä ei ollut omituisinta sillassa. Päästäkseen kaupunkiin täytyi ylittää rosoisia esteitä. Terävien kivien ja valtavien kivenlohkareiden pinot tukkivat koko sisäänkäyntipuolen sillasta. Monet matkalaiset olivat tiputtaneet käärönsä puolitiehen tai jokeen mieluummin kuin kantoivat ne epätasaisen esteen yli. Toiset, erityisesti vanhemmat ihmiset, kääntyivät yksinkertaisesti takaisin. Uupuneen matkalaisen takaa Jonathan tarkkaili tuttua keltaraitaista kissaa, jolla oli repaleinen oikea korva ja joka haisteli ja käpälöi hylättyä nyyttiä. Hänen katsellessaan kissa repäisi palan kuivattua lihaa repaleisesta nyytistä.

Sillan uloskäynti oli sisäänkäyntiin verrattuna täysin tasainen ja esteetön. Tuotteita kantavat kauppiaat lähtivät vaivatta kaupungista. ”Miksi he tekevät niin vaikeaksi päästä tänne, kun taas poistuminen on niin helppoa?” Jonathan ihmetteli.

Jonathan kapusi sillan sisäänkäyntipuolen yli, mutta liukastui epätasaiseen jalansijaan ja kurotti itsensä ylös kivenlohkareiden välistä. Lopulta hän saapui paksuille puuporteille, jotka oli avattu sepposen selälleen päästäen hänet kaupungin mahtavien muurien läpi. Ihmiset ratsastivat hevosilla, kantoivat laatikoita ja nyyttejä ja ajelivat kaiken näköisillä vaunuilla ja rattailla pitkin katuja. Jonathan suoristi ryhtiään, pyyhki pölyt paidastaan ja housuistaan ja marssi portin läpi. Kissa livahti sisään hänen takanaan.

Sisääntuloportin läheisyydessä istui nainen pieniä kirkkaita pinssejä pullollaan olevan pöydän takana ja piti kädessään pergamenttikääröä.

”Haluaisitko allekirjoittaa vetoomukseni?” nainen kysyi leveästi hymyillen ja kiinnitti yhden pinsseistä Jonathanin paidan taskuun.

”En ole varma”, Jonathan änkytti. ”Mutta voisitko näyttää minulle suunnan kaupungin keskustaan?”

Nainen silmäili häntä epäilevästi. ”Et tunne kaupunkia?”

Jonathan epäröi huomatessaan naisen ääneen hiipineen viileän sävyn. ”Ja mihin voin allekirjoittaa vetoomuksen?” hän sanoi pikaisesti.

Nainen hymyili jälleen. ”Allekirjoita tuohon sukunimen alle, tähän näin. Autat tällä monia ihmisiä.”

Jonathan kohautti olkapäitään ja poimi kynän. Hän sääli naista, joka joutui istumaan raskaissa vaatteissa hikoillen vuolaasti tällaisena miellyttävänä aurinkoisena päivänä. ”Mikä on tämän vetoomuksen tarkoitus?” kysyi Jonathan.

Nainen laittoi kädet yhteen eteensä kuin valmistautuakseen yksinlauluun. ”Tämä on vetoomus työpaikkojen ja toimialojen suojelemiseksi. Suosithan sinä työpaikkoja ja toimialoja?” hän vetosi.

”Totta kai”, Jonathan vastasi muistellen yritteliästä naista, joka pidätettiin puutyöntekijöiden työpaikkojen vaarantamisesta. Vihoviimeiseksi hän halusi kuulostaa mielenkiinnottomalta ihmisten töitä kohtaan.

”Kuinka tämä voi auttaa?” Jonathan kysyi tuhertaessaan nimeään niin huonosti, ettei kukaan voisi millään lukea sitä.

”Hallitsijoiden neuvosto suojelee paikallisia toimialoja kaupungin ulkopuolelta tulevilta tuotteilta. Kuten näet, olemme saavuttaneet edistystä sillan osalta, mutta vielä on paljon tekemättä. Jos riittävän moni ihminen allekirjoittaa vetoomukseni, hallitsijat ovat luvanneet kieltää ulkomaiset tuotteet, jotka häiritsevät toimialaani.”

”Mikä on toimialasi”, Jonathan kysyi.

Nainen julisti ylpeästi: ”Edustan kynttilöiden ja takkien tekijöitä. Tämä vetoomus pyytää auringon kieltämistä.”

”Auringon?” ihmetteli Jonathan. ”Kuinka...öh.. miksi kieltää aurinko?”

Hän silmäili Jonathania puolustavasti. ”Tiedän, että se kuulostaa hiukan radikaalilta, mutta etkö huomaa, että aurinko vahingoittaa kynttilänvalajia ja takkien valmistajia. Ihmiset eivät osta kynttilöitä ja takkeja silloin, kun heillä on lämpöä ja valoa. Ymmärrät varmasti, että aurinko on erittäin halpa ulkomaisen valon ja lämmön lähde. Sitä ei vain voida hyväksyä!”

”Mutta auringon valo ja lämpö ovat ilmaista”, Jonathan vastusteli.

Nainen näytti loukkaantuneelta ja valitti: ”Juuri se on ongelmana, etkö ymmärrä?” Hän otti pienen muistivihkon ja kynän, ja yritti tehdä muutamia muistiinpanoja hänelle. ”Laskelmieni mukaan näiden edullisten ulkomaisten aineksien saatavuus vähentää varteenotettavaa työllisyyttä ja palkkoja vähintäänkin viisikymmentä prosenttia – siis minun edustamallani toimialalla. Raskas vero ikkunoille tai niiden suora kieltäminen parantaisi tilannetta merkittävästi.”

Jonathan laski kädestään hänen vetoomuksensa. ”Mutta jos ihmiset maksavat valosta ja lämmöstä, silloin heillä on vähemmän rahaa käytettäväksi muihin asioihin – kuten ruokaan tai juomiin tai leipään.”

”En edusta lihakauppiaita, panimoita tai leipureita”, nainen vastasi tylysti. Aistiessaan muutoksen Jonathanin asenteessa hän nappasi vetoomuksen takaisin. ”Ilmiselvästi olet kiinnostuneempi jostain kuluttajan itsekkäästä mielijohteesta kuin työpaikkojen turvaamisesta ja vakaiden liiketoimien investointien suojelemisesta. Hyvää päivänjatkoa teille”, hän sanoi päättäen keskustelun töksähtävästi.

Jonathan perääntyi pöydän äärestä. ”Kieltää aurinko?” hän ajatteli. ”Onpa hullu ajatus! Ensin kirveet ja ruoka, nyt aurinko. Mitähän he keksivät seuraavaksi?”


6. Pitkien vero

Jonathanin harppoessa kaupungin läpi hän huomasi kunnioitusta herättävän hyvin pukeutuneen miehen kadulle polvistuneena yrittäen samalla edetä kivuliaasti. Mies ei kuitenkaan vaikuttanut rampautuneelta – vain lyhyeltä. Jonathan tarjosi apuaan, mutta mies viittasi kintaalla avulle.

”Ei kiitos!” mies sanoi irvistäen kivusta. ”Pystyn kävelemään ihan hyvin. Polvien käyttäminen vaatii vain hiukan totuttelua.”

”Oletko kunnossa? Mutta miksi et nouse pois polviesi päältä ja kävele normaalisti?”

”Aiiii!” mies vaikersi vääntelehtien kivusta. ”Vähäisen muutoksen takia verotuksessa.”

”Verotuksessa?” Jonathan toisti. ”Mitä verotuksella on tekemistä kävelemisen kanssa?”

”Kaikki! Auts!” Mies asettui takaisin kantapäilleen leväten piinallisesta koettelemuksesta. Hän vetäisi nenäliinan paitansa taskusta ja pyyhkäisi ohimoaan. Hän siirteli painoa polvelta toisella niitä hieroakseen. Polvien kohdalle oli ommeltu monia kerroksia läpikuluneita paikkoja. ”Verotusta on hiljattain oikaistu tasapuolistamaan eri pituisia ihmisiä.”

”Tasapuolistamaan?” Jonathan kysyi.

”Kumarrutko alemmaksi, ettei minun tarvitse huutaa”, mies pyysi. ”Nyt on parempi. Hallitsijoiden neuvosto päätti, että pitkillä ihmisillä on liikaa etuja.”

”Etuja pituudesta?”

”Juuri niin! Pitkiä ihmisiä suositaan aina työnhaussa, ylennyksissä, urheilussa, viihteessä, politiikassa ja jopa avioliitoissa! Auuts!” Hän kietoi nenäliinansa harmaiden housujensa monista repeämistä uusimman ympärille. ”Joten hallitsijat päättivät...

Soyez le premier à déposer un commentaire !

17/1000 caractères maximum.

Diffusez cette publication

Vous aimerez aussi

suivant