Amtmannin Maria

De
Publié par

The Project Gutenberg EBook of Amtmannin Maria, by E. Marlitt
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it,
give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org
Title: Amtmannin Maria
Author: E. Marlitt
Release Date: April 7, 2008 [EBook #25011]
Language: Finnish
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK AMTMANNIN MARIA ***
Produced by Tapio Riikonen
AMTMANNIN MARIA
Kirj.
E. Marlitt
Suomennos.
Tampereella, Emil Wesander'in kirjakaupan kustannuksella, 1883.
Tampereella,
Takausyhtiön kirjapaino, 1883.
1.
Vanha ylimetsänhoitajan rouva oli jo enemmän kuin vuosi takaperin kuollut. Vuosi on pitkä aika kuolleille, jotka, kuten
tiedetään, pian unhoitetaan, eikä tuo vanha nainen Hirschwinkelissä ollut, kuten sillä maanpaikalla oli tapana sanoa,
jättänyt jälkeensä yhtään "ystävyyttä" [sukulaisia] — hänen tähtensä ei ollut lähellä eikä kaukana pienintäkään palasta
suruharsoa otettu eikä pidetty. Sellaisten suhteiden aikana piti kai hänen yksinäisen olonsa jäljiltä sammuman, kuten
kynttilän liekin, jota sammuksiin puhalletaan, ellei elonsa ajalla hänellä olisi ollut "originalin" (omituisen ihmisen) suuresti
silmiinpistävät piirteet — ja sellaisten luonteiden muisteleminen ei katoa niin pian jälkeen jääneiden mielestä.
Ne harvat kylän asukkaat, joiden tie silloin tällöin kulki Hirschwinkelin suuren asuinrakennuksen sivu, katsahtivatkin ...
Publié le : mercredi 8 décembre 2010
Lecture(s) : 33
Nombre de pages : 284
Voir plus Voir moins

The Project Gutenberg EBook of Amtmannin
Maria, by E. Marlitt
This eBook is for the use of anyone anywhere at
no cost and with almost no restrictions whatsoever.
You may copy it, give it away or re-use it under the
terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Amtmannin Maria
Author: E. Marlitt
Release Date: April 7, 2008 [EBook #25011]
Language: Finnish
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG
EBOOK AMTMANNIN MARIA ***
Produced by Tapio RiikonenAMTMANNIN MARIA
Kirj.
E. Marlitt
Suomennos.
Tampereella, Emil Wesander'in kirjakaupan
kustannuksella, 1883.
Tampereella,
Takausyhtiön kirjapaino, 1883.
1.
Vanha ylimetsänhoitajan rouva oli jo enemmän kuin
vuosi takaperin kuollut. Vuosi on pitkä aika
kuolleille, jotka, kuten tiedetään, pian unhoitetaan,
eikä tuo vanha nainen Hirschwinkelissä ollut, kuten
sillä maanpaikalla oli tapana sanoa, jättänyt
jälkeensä yhtään "ystävyyttä" [sukulaisia] — hänen
tähtensä ei ollut lähellä eikä kaukana pienintäkään
palasta suruharsoa otettu eikä pidetty. Sellaisten
suhteiden aikana piti kai hänen yksinäisen olonsa
jäljiltä sammuman, kuten kynttilän liekin, jota
sammuksiin puhalletaan, ellei elonsa ajalla hänelläolisi ollut "originalin" (omituisen ihmisen) suuresti
silmiinpistävät piirteet — ja sellaisten luonteiden
muisteleminen ei katoa niin pian jälkeen jääneiden
mielestä.
Ne harvat kylän asukkaat, joiden tie silloin tällöin
kulki Hirschwinkelin suuren asuinrakennuksen sivu,
katsahtivatkin sen vuoksi toisen kerroksen kulma-
ikkunaan, toden teolla odottaen tuon pienen naisen
naaman valkoisine hiuskähäröineen otsalla ja
ohimoilla sekä terässankaisine silmälasineen
nenällä, hilpeästi, kuten aina, pistävän päänsä
heidän askeleensa kuultuaan ja katsovan ulos
akkunasta. Siitäpä aina hänen terävästi
tarkasteleva silmäyksensä silmälasien yli olikin heti
huomannut jokaisen, miten huolellisesti tahansa
salatun, reiän kyynärpäässä, jokaisen pienen
tahrapilkun takin liepeessä tai hameessa, niin
vieläpä kärsimyksen heikoimmatkin piirteet, ja
sielläpä oli aina tilaisuuden mukaan heille lausuttu
joku kova, moittiva sana, tai kehoitus köyhälle
syntiselle heti huolinensa tulemaan hänen
luoksensa.
Enimmin kaipasivat häntä kuitenkin metsässä
työskentelemät halon hakkaajat, pienkeittäjät ja
kimröökin polttajat. "Pieni metsänrouva" oli aina niin
säännöllisesti ja vakavin askelin näyttäynyt
metsässä. Hänen mustan huntunsa hartioiden
ympäri käärityn suuren huivinsa tunsivat he
yhtähyvin kuin hänen nopsat, pienet jalkansa
valkoisissa sukissa, joiden yli, muinoisajan tavan
mukaan, mustat kengännauhat olivat ristiin
kierretyt, nämät kaikki olivat yhtä hyvin tunnetut,kuin tuo viheriästä kankaasta tehty vanha pussi,
joka riippui hänen käsivarrellansa, ja tuo älykäs,
valkoinen villakoira, joka juoksi iäkkään emäntänsä
rinnalla.
Viheriästä työpussista oli aina tiheissä ryhmissä
pilkistellyt äsken poimittuja yrttejä, joiden tähden
tuo vanha selkä uupumatta oli taipunut. Sitäpaitsi
sisälsi tuo vanha, tilava kangassäiliö aina koko
varaston haavurin työaseita, laastarikääryjä ja
lääkepulloja, sitä paitsi ei sieltä milloinkaan
puuttunut muutamia palasia karheata saipuaa, sillä,
kuten muiden hyväätekevien rouvasihmisten
tapana on keittää köyhille lämmintä lientä, niin keitti
ylimetsänhoitajan rouva heille ahkeraan suurissa
pesupadoissa saipuata ja soopaa. Samalla kertaa
likaisten pelotuksena ja kipeiden ja kärsiväin
pelottomana lääkärinä ja kylvettäjänä, oli hän
myöskin ollut oikea kauhistus, oikea paholainen
Thüringissä niin yleisesti vallassa olevalle
taikauskolle, ja vähinkin epäluulon kipenä, että oli
ryhdytty uhriin ja loihtimisiin haavojen ja muiden
ruumiin vammojen parantamiseksi, sai hänet
antamaan kansalle kelpo läksyn ja lukemaan heille
lakia, oikein "nuottien mukaan", kuten he sanoivat.
Hän oli kuollut luonnollisella kuolemalla kuumeesen,
jonka hän sai vilustuneena etsiessään parantavia
yrttejä tuulen alaisilta vuorten huipuilta. Koska hän
sairastumisensa ensi hetkestä viimeiseen hengen
vetoon asti oli ollut kokonaan houreissa, eikä enää
tullut järjille, niin ei ensinkään ollut epäilystä siitä,
että ne pahat voimat, joita vastaan hän
elinajallansa oli taistellut, vihdoinkin olivat tarttuneethänen itsensä "kauluksiin", hänen oli täytynyt, muu
ei auttanut, "nähdä jonkun" metsässä ja se oli
loihtinut hänet pois.
Mitään testamenttimääräyksiä ei löytynyt ja siis
lankesi hänen, paraimmassa järjestyksessä oleva
ja niin sanotussa Hirschwinkelissä siaitseva tilansa
kaukaiselle sukulaiselle Mark Brandenburgissa,
josta ei yksikään ihminen tähän asti ollut mitään
kuullut, tuskin kyllä oli saatu tietää että hänen
nimensä oli Markus ja hän oli suuren, Berlinin
lähestöllä olevan konetehtaan omistaja.
Tämä ei näyttänyt panevan mitään huomiota
uuteen omaisuuteensa. Sen hoitaminen ei liene
hänelle ollut soveliasta, jonka vuoksi kaikki oli
yhdessä summassa vuokrattu. Vuokraaja asui
alikerrassa samalla kuin tuon aution rakennuksen
ylikerrassa hiiret elamoivat kaikessa toivottavassa
vapaudessa. "Niin", oli vuokraajan kauniimman
puolen, rouva Griebelin tapana lausua, halveksien
nyykäyttäen päätänsä, "niin, hämmähäkit kyllä vielä
inhoittavilla harmailla kutomuksillaan tukkivat
avaimen reiän", sillä kerrokseen pääsy oli yhtä
vähän myönnetty hänelle, kuin heidän
majesteeteillensa luudalle ja harjalle.
Thüringerwaldin korkeammalla siaitsevilla osilla
eivät viljakasvit oikein hyvin menesty. Niittymaat ja
perunapellot ovat vallitsevina. Kapeat
laaksokäytävät ovat usein penikulmaa pitkinä
viheriöinä juovina, kuten samettivyöt metsää
kasvavien vuorten välillä; ruohovyöt, ja myöskin
siellä täällä joku viileä mulloista rikas puro, javalkoinen, tasainen lehtokäytävä vaihtelevat täällä
toistensa kanssa. Hirschwinkelin sitä vastoin
muodosti kolkoilta tuulilta erittäin hyvin suojeltu ja
kuitenkin auringon valaisema rotko vuorien välissä,
jonkunmoinen saari, jossa kesätuuli sydämensä
halusta voi edellänsä ajaa korkealle aaltoilevaa
viljaa ohrapelloilla, niin saattoipa se tepastella,
kullalta loistavilla, kallisarvoisilla nisupelloillakin.
Tuo kaunis tila oli jotensakin erillään vilppaamman
liikkeen alaiselta tieltä, ikäänkuin metsäkulissien
takana. Siksi saattoikin aivan helposti tapahtua,
että tuo outo, joka jo pitkän hetken oli kulkenut
eteenpäin metsätiellä, äkkiä pysähtyi siemauksella
raitista lähdevettä itseänsä vahvistaaksensa
otaksuttavasti vieläkin pidemmälle matkalle.
Tämä lähdevesi, joka jyrkältä lirisi, alastomien,
toisiinsa kietoutuneiden kovin kallellaan olevan
männyn juurien lomitse, oli kylmää kuin jää ja
maistui oivalta. Matkamiehen pieni hopeainen pikari
täyttyi ja tyhjentyi useita kertoja, sitten lähti hän
edelleen.
Vasemman olkapäänsä yli rippui hänen
matkaviittansa ja sivulla nahkanen väsky, kevyt
varustus matkalla. Muuten saattoi helposti luulla
tuon solakan miehen vaalean harmaassa puvussa
käveliäksi, joka kokonaan näkyi vaipuneen siihen
nautintoon, minkä metsän kauneus hänessä
herätti, niin huoletonna ja hyvässä levossa seurasi
hän tietä, jossa se, ikäänkuin leikattuna
pyökkimetsän hämärään, tunkeusi eteenpäin
puurunkojen välitse.Hän oli tähän asti kulkenut aivan yksin, ei hän ollut
kohdannut ainoatakaan ihmishenkeä. Hän näki
oravien hyppelevän oksalta oksalle, hän näki
horsmien viheriät leveät lehdet tien varrella hiljaa
häilyvän, kun joku pieni eläin liikkui tuossa
viherikössä, jonka metsämullan kasvattama voima
oli lykännyt aina pyörän jälkiin asti tiellä. Heikot
tuulenpuuskat toivat hänelle mansikoiden tuoksun
ja samalla hetkellä myöskin paistettujen perunain
ruokahalua herättävän hajun. Kaukaa tunkeusi
heikosti hänen korviinsa kirveen iskujen ääni, jo
neljännen osan tuntia oli matkaajaa oikealla
puolella seurannut juoksevan veden hiljainen lirinä,
puroa ei hän sentään saattanut nähdä. Mutta nyt
harveni metsä vähittäin sille puolen, ja auringon
valaisemia niityntilkkuja tuli näkyviin; tuon ruohon
peittämän palstan keskitse riensi pikaisin aalloin
puro, joka kauvempana pyöritti sahamyllyn ratasta.
Synkkien puiden ahtaan puitteen väliin oli
kokonainen, pieni metsä-idylli koko lumoavassa
voimassaan mahtunut. Kapea silta johti puron yli,
jotenkin alkuperäinen siltarakennus, jonka
harvojen, ammottavien palkkien väliltä sillan alla
kuohuva vesi katseli päivän valoa.
Vieras kiirehti askeleitaan. Hän astui sillalle, siitä
saadaksensa täydellisen yleiskatsahduksen tuosta
kauniista maaseutukuvasta, mutta hän ei näyttänyt
tuntevan sitä salaista ansaa, jonka sellainen,
huolimattomasti puron yli tehty puulaituri voi
kohdussaan sisältää, sillä luodessaan ihastuneen
katseensa myllyä kohti, vaipui hänen toinen
jalkansa äkkiä ja hän huomasi sen istuvan kiini
kiilattuna sen petäjärungon, joka muodosti laiturinäärimmäisen syrjän, ja lähimpänä olevan palkin
väliin.
Pieni kirous huulillansa ponnisti hän itseänsä,
näyttäen kaikkia kärsimättömyyden ja harmin
merkkejä, vetääksensä jalkansa pinteestä, mutta
sillassa ei ollut käsipuita ja pintehessä olevalla ei
ollut edes kävelykeppiä apunansa, johonka olisi
voinut nyt tarpeellisessa perinpohjaisessa voimain
ponnistuksessa nojautua. Liikutettuna ja vähän
harmista vavisten lakkasi hän turhista kokeistansa
ja katsoi ympärillensä etsiskellen apua, jota, tuossa
yksinäisessä laaksossa kuitenkin näytti sangen
mahdottomalta saada.
Samassa silmänräpäyksessä kääntyi naishenkilö
sahamyllyn kulmasta ja ohjasi askeleensa siltaa
kohti. Hän kantoi päänsä päällä suurta tukkoa
äsken niitettyä heinää, jota taakkaa hän kannatti
toisella, ylösnostetulla kädellään. Kaikesta, min
nähdä voi, otaksui hänen palvelustytöksi, nuoreksi,
kainoksi talonpoikaistytöksi, joka näytti tuntevan
jotain pelkoa vieraasta sillalla, sillä hänen alussa
nopea käyntinsä silminnähtävästi hidastui vieraan
huomattuansa.
"Hei, kuule, riennä vähän lapseni", huusi hän
kärsimätönnä tytölle.
Tämä seisahtui nyt ikäänkuin kiininaulattuna.
Sillalla oleva mutisi hampaidensa välissä jotain
äärettömästä moukan tyhmyydestä sekä teki
taasen epätoivoisen kokeen päästä irti. Tytölle
lienee selvinnyt nähdessään nämät hänenlienee selvinnyt nähdessään nämät hänen
ponnistuksensa, ettei tässä mitään pelättävää ollut,
vaan pikemmin oli hän avun tarpeessa oleva
ihminen. Tyttö ei kauvemmin arvellut, vaan meni
hänen luoksensa.
"Kas — ettäs jo huomasit, etten minä mikään
ihmissyöjä ole", sanoi hän, lähemmin tyttöä
tarkastamatta. "Ja nyt sinun täytyy auttaa minua
pintehestä. Asetu tähän aivan viereeni, mutta seiso
vakavana, että saatan panna käteni olkapäällesi".
Tyttö lähestyi nyt häntä sanaakaan lausumatta,
mutta samassa silmänräpäyksessä, jolloin hän
aikoi nojata häneen, huomasi hän, miten tyttö
salaa kajosi heinäkimppuun sekä otti siitä suuren
heinätukon olkapäänsä ja käsiensä väliin — miten
naurettavaa! — talonpoikaistytöllä oli arka iho. —
Hän pysähtyi liikkeessään ja veti kätensä takaisin.
"Etkö tahdo?" kysyi hän hyvällä tuulella.
"En — — oikeastaan en! Mutta ei sahuri eikä
hänen renkinsä tule kotiin ennen iltaa ja vaimo
myllyssä on heikko ja kipeä".
"Vai niin, minun täytyy siis, kuten ketun
ketunraudoissa, pysyä pintehessä, ellet sinä
armahda minua".
Hän nojautui eteenpäin heittääksensä silmäyksen
tuon suuren, valkoisen huivin alle, jonka hän
auringon paisteen suojaksi oli heittänyt päänsä yli
ja solminnut leu'an alle. Mutta huivi ulottui kauvas
eteenpäin, kuten leveä hatunräytä ja varjosti aina
tuntemattomuuteen asti otsan ja nenän. Kasvojen

Soyez le premier à déposer un commentaire !

17/1000 caractères maximum.

Diffusez cette publication

Vous aimerez aussi

suivant