Naisen orja

Eino Leino

Informations

• Publié par: nachir
• Publié le: 08 décembre 2010
• Nombre de lectures: 22
• Langue: Finnish

Extrait

The Project Gutenberg EBook of Naisen orja, by
Eino Leino
This eBook is for the use of anyone anywhere at
no cost and with almost no restrictions whatsoever.
You may copy it, give it away or re-use it under the
terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Naisen orja
Author: Eino Leino
Release Date: December 20, 2004 [EBook #14388]
Language: Finnish
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG
EBOOK NAISEN ORJA ***
Produced by Tapio RiikonenNAISEN ORJA
Kirj.
Eino Leino
1913.
[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja,
Naisen orja,
Onnen orja.]
»Se laulu, se vierailta mailt' oli tullut,
miss' ihmiset voi olla lemmestä hullut.»
Wildenbruch.
1.
Pitkin erästä Köpenhaminan puistokäytävää kulki
mies ja nainen toistensa käsikynkässä. He
keskustelivat niin vilkkaasti, että he eivät
näyttäneet ohikulkijoita huomaavan ollenkaan.
Mies jo noin neljänkymmenen korvissa. Nainen
jonkun verran nuorempi häntä.Välillä he vaikenivat kuin hengähtääkseen. Kuin
tullakseen vakuutetuiksi, että tämä ei ollut unta,
vaan totta, että he elivät todellakin, että he kaksi
tässä kävelivät todellakin!
Pysähtyivät, vaihtoivat syvän silmäyksen ja
puristivat lujasti kädestä toisiaan.
—Eikö totta? kuiskasi mies. Olemmehan m e kaksi
onnelliset?
Nainen ei vastannut mitään. Hymyili vain suullaan
ja silmillään sekä puserti vielä kerran ja vieläkin
kovemmin hänen kättään.
Sitten he jälleen hoipertelivat eteenpäin.
He olivat hulluja rakkaudesta. Elämän onni ja tämä
lämmin syyshämärä oli heidät täydellisesti
juovuttanut.
Heidän nimensä oli Johannes ja Liisa.
Kolme vuotta jo oli kestänyt heidän rakkautensa.
Kolme pitkää vuotta, jotka he olivat viettäneet
melkein puustavillisesti kahden kesken. Olleet aina
yksissä, yötä päivää, lakkaamatta, sekunnista
sekuntiin ja minuutista minuuttiin, ilman työn,
toverien, seura-elämän tai toimeentulon asettamien
velvollisuuksien häiritsevää keskeytystä.
Niinkuin vain matkoilla ja niinkuin vain ulkomailla on
mahdollista.Juuri siitä he nyt juttelivat.
—Emmekä me sittenkään ole saaneet kylläksi
toisistamme, virkahti Liisa leikillisesti.
—Emme saaneet sadatta osaa siitä, mitä me
tahdomme toisistamme, kuiskasi Johannes
tulisesti. Emme tuhannetta siitä, mitä me
tahdomme antaa ja sanoa toisillemme.
—Luuletko, että koskaan saamme toisemme
kokonaan?
—Minä olen sinun omasi kokonaan.
—Mutta luuletko että koskaan voimme tyhjentää
toisillemme rajattoman rakkautemme ja
riutumuksemme?
Tuntui kummastakin kuin ei iankaikkisuus riittäisi
siihen.
Tuota samaa he olivat taukoamatta toisilleen kolme
vuotta vakuuttaneet.
Eivätkä he vieläkään olleet saaneet siitä
kylläkseen.
Kukaan ei heidän mielestään koskaan ollut ollut niin
onnellinen kuin he. Eikä kukaan, ei missään
maassa eikä missään aikakaudessa ketään niin
rakastanut.
Olivathan he tutkineet yhdessä kaikki entisyyden
suuret rakkaustarinat.
Se olikin ollut heidän ainoa työnsä näiden kolmenvuoden aikana.
Työnsä teattereissa, konserteissa ja museoissa.
Mutta ennen kaikkea kotona, pitkinä iltoina,
yksitoikkoisissa hotellihuoneissa, jolloin heidän
kummankaan ei ollut tehnyt mieli mennä ulos ja
jolloin he olivat lukeneet ja lausuneet ääneen
toisilleen.
He näkivät vain rakkautta, he lukivat vain
rakkautta. Mikään muu ei heidän mieltään koko
maailmassa kiinnittänyt.
Tarujen syvyyteen he olivat menneet. Etsineet
historian ja legendain hämärästä esille jokaisen,
jonka sanottiin rakastaneen toista ihmistä
enemmän kuin elämäänsä, ja tulleet kuitenkin aina
uudelleen siihen samaan yksimieliseen
johtopäätökseen, että heidän kahden rakkautensa
sittenkin oli suurin kaikista.
Mikään ei ollut siihen verrattavaa. Mikään ei
ihmeellisempää kuin se eikä mikään niin kaunista,
suloista ja korkeata.
—Eikö totta? O l e n h a n minä antanut sinulle
elämäni? kysyi Johannes.
—Olet, vastasi Liisa kostein, kiitollisin silmin.
Työnsä, isänmaansa, perheensä, yhteiskunnallisen
asemansa oli Johannes uhrannut hänelle. Mitään,
ei mitään hän ollut säästänyt itselleen.
—Mutta myöskin sinä olet antanut kaikkesi minulle,huomautti Johannes.
—Minulla on ollut niin vähän annettavaa, väitti Liisa
hiljaisesti.
—Vähän? innostui Johannes puhumaan. Ruumiisi
ja sielusi sinä olet antanut minulle…
Eikä ainoastaan sitä, vaan vielä paljon muuta.
Rauhan, omantunnon rauhan oli Liisa antanut
hänelle. Hänelle, jolla lapsuudesta saakka oli aina
ollut paha omatunto.
Liisa salli hänen puhua. Painoi vain päänsä alas ja
nautti sanomattomasti.
Ja katsoi häneen silloin tällöin syrjästä kirkkaalla,
kiitollisella silmäyksellä, joka nieli kuin vetävä
koskenpyörre.
Näin he hoippuivat edelleen.
Kumpikin he olivat kotoisin samasta kylästä.
Kumpikin kasvaneet samassa talossa,
Johanneksen isänkodissa, vaikka maailma, paha
maailma, oli heidät sitten toisistaan vieroittanut.
Johanneksesta oli tullut maisteri, tohtori, valtiollinen
henkilö ja vihdoin liikemies. Liisa käynyt vain eräitä
tyttökoulun luokkia ja joutunut sitten
maailmanrannan kouluun.
Elämä, kärsimysten ja kovien koettelemusten
väkäleukainen eukko itse, oli siellä hänelle Herran
pelkoa ja hyviä tapoja opettanut.Mutta Liisa ei ollut luotu kärsimään. Ja siitä oli ollut
seurauksena, että hän aluksi oli oppinut vain
pahoja.
Hänen verensä oli ollut kuuma, mutta hänen
sydämensä oli pysynyt kylmänä ja
koskemattomana.
Hänen hyvä opettajansa oli ollut vasta Johannes.
Taikka oikeammin: hänen rakkautensa
Johannekseen, joka hänelle vasta oli oikean ilon ja
nautinnon opettanut.
Liisa voi tulla hyväksi vain nauttimalla.
—Jo lapsena rakastin minä sinua, sanoi, Liisa,
hellästi Johanneksen käsivarteen painautuen.
Jo pienenä, keskenkasvuisena tyttönä hän oli
hehkunut varhaisvanhaa, epätoivoista intohimoa
häneen.
—Mutta se sammui sitten, virkahti Johannes.
Hän tunsi itsensä hiukan noloksi. Sillä eihän hänellä
ollut mitään niin varhaista tunnetta Liisaa kohtaan
omalta puoleltaan esille tuotavana.
—Ei, väitti Liisa innokkaasti. Se vain peittyi. Se vain
painui syvemmälle, kun et sinä minusta ollenkaan
välittänyt.
—Välitinhän sinusta. Olithan jo silloin rakas minulle.
—Enpähän. Mutta minä en sittenkään lakannutsinua rakastamasta.
Heti kun Johannes oli perheen perustanut, hän oli
ottanut Liisan lapsenhoitajattarekseen. Ja silloin oli
vanha rakkaus kahta voimakkaampana leimahtanut
tämän sydämessä.
Ennen lapsena se oli ollut Liisalle jotakin pahaa,
luvatonta ja hävettävää. Nyt se oli ollut pyhää
rakkautta, kun hän oli tullut myöskin arkipäiväisen
tuntemaan.
Ennen hän oli rakastanut Johannesta aistillisesti.
Nyt yli-aistillisesti.
Ennen hän oli tahtonut kieltää rakkautensa ja
salata sen omalta itseltäänkin. Nyt hän oli ollut
ylpeä ja iloinen siitä.
Ennen se oli täyttänyt hänet tuskalla ja kiduttavalla,
tyydyttämättömällä kärsimyksellä. Nyt sanattoman
onnen ja mitään pyytämättömän, vastalahjaa-
vaatimattoman autuuden hekkumalla.
Eikä hän ollut aluksi uskaltanut antaa mitään
muotoa tuolle tunteelleen.
Kuin orjatar hän oli palvellut Johanneksen talossa.
Lämmitellyt elämän pakkasissa paleltunutta
sieluaan Johanneksen lieden ääressä. Katsonut
kuivin silmin, mutta murhe sydämessä hänen
aviollista kurjuuttaan.
Tohtinut vain Johanneksen lapsen kanssakahdenkesken ollen oman rajattoman rakkautensa
ilot ja surut ilmi jokeltaa.
—Ja minä kun en tuosta tiennyt mitään! valitti
Johannes.
Hän oli miltei mustasukkainen oma