Veljekset - Romaani

De
Publié par

The Project Gutenberg EBook of Veljekset, by Arvid JärnefeltThis eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it,give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.orgTitle: Veljekset RomaaniAuthor: Arvid JärnefeltRelease Date: April 3, 2006 [EBook #18115]Language: Finnish*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VELJEKSET ***Produced by Tapio RiikonenVELJEKSETKirj.Arvid JärnefeltOtava, Helsinki, 1900.ENSIMÄINEN OSAI LUKU.Henrik asui pääkaupungin äärimmäisellä laidalla, missä kallioiden vuoksi ei enää ollut säännöllisiä katuja tai olivastasuunniteltuja tulevaisuuden linjoja keskellä rikkiammuttujen kivien röykkiöitä; — näiden takaa muutamienpaljaiden aallon nuolemien karien perästä avautui meri aavaksi ulapaksi maan näkymättä taivaanrannassa, jaalituisesti pauhasi. Ikkunasta näkyi oikealle eräs turvalaitos langenneita naisia varten ja suunnattoman korkeatiilitorni, josta aina tuprusi paksu musta savupilvi, tuulen suuntaa osoittaen. Se oli sähkövalaistuksen voimankeskus,jonka ansiosta kaupungin puodeissa, julkisissa laitoksissa, juhlasaleissa, kaduilla kirkkaat valot leimahtivat vaanpientä nappulaa siirtämällä. Vasemmalla näkyi lähinnä lapsensynnytyslaitos, enemmän merelle päin kaivopuistonvallit, maallepäin katolisen kirkon viheriäinen huippu ja sitten alkavan kaupungin säännöllisemmät piirteet. Edessä,paitsi ...
Publié le : mercredi 8 décembre 2010
Lecture(s) : 32
Nombre de pages : 155
Voir plus Voir moins
The Project Gutenberg EBook of Veljekset, by Arvid Järnefelt This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Veljekset Romaani Author: Arvid Järnefelt Release Date: April 3, 2006 [EBook #18115] Language: Finnish *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VELJEKSET *** Produced by Tapio Riikonen VELJEKSET Kirj. Arvid Järnefelt Otava, Helsinki, 1900. ENSIMÄINEN OSA I LUKU. Henrik asui pääkaupungin äärimmäisellä laidalla, missä kallioiden vuoksi ei enää ollut säännöllisiä katuja tai oli vastasuunniteltuja tulevaisuuden linjoja keskellä rikkiammuttujen kivien röykkiöitä; — näiden takaa muutamien paljaiden aallon nuolemien karien perästä avautui meri aavaksi ulapaksi maan näkymättä taivaanrannassa, ja alituisesti pauhasi. Ikkunasta näkyi oikealle eräs turvalaitos langenneita naisia varten ja suunnattoman korkea tiilitorni, josta aina tuprusi paksu musta savupilvi, tuulen suuntaa osoittaen. Se oli sähkövalaistuksen voimankeskus, jonka ansiosta kaupungin puodeissa, julkisissa laitoksissa, juhlasaleissa, kaduilla kirkkaat valot leimahtivat vaan pientä nappulaa siirtämällä. Vasemmalla näkyi lähinnä lapsensynnytyslaitos, enemmän merelle päin kaivopuiston vallit, maallepäin katolisen kirkon viheriäinen huippu ja sitten alkavan kaupungin säännöllisemmät piirteet. Edessä, paitsi joitakin katujen tekeleitä, oli, kuten mainittu, meri mataloine kalliorantoinensa, joilla oli kumoon kaadettuja veneitä vielä talviteloillansa. Talo, jossa Henrik, yksi tämän kertomuksen veljeksistä, asui, oli pieni puurakennus. Sen piha oli siisti, eikä siinä paitsi ulkohuoneita ja tallia ollut muita rakennuksia. Pihan ympärillä oli läpinäkymätön lankkuaitaus, ja sen suljetussa kaksoisportissa oli pikku ovi, josta mentiin kaupunkiin johtavalle tielle. Tämä oli ilman kivitystä ja vaan siellä täällä joku kallellaan oleva, puoleksi maahan uponnut kiviliuska osoitti katukäytävän paikkaa. Eteiseen johti pihalta korkeat puurappuset kahdelta puolen. Se oli pieni, pimeä kaiteinen kuutio, josta vei neljä ovea huoneihin: vasemmalla oli ovi Henrikin huoneeseen, suoraan eteenpäin oli kaksi ovea: toinen vei emännän ja hänen väkensä huoneihin, ja toinen kyökkiin; oikealla oleva ovi johti talossa asuvan issikan huoneeseen. Jo heti ensi päivästä, jonka Henrik kaupunkiin tultuansa tässä asunnossa vietti, harmitti häntä tuo pieni eteinen, jossa aina joku kävi ja ovet avatessa sattuivat toisiinsa. Sisällä ollessaan hän kuuli että siellä muut melusivat ja vaivoin selvisivät ovista; ja ulos tullessaan hän ei itse ihmeekseenkään voinut päästä tapaamasta jotakin talon asukkaista. Joko liikkui siellä suuri lihava emäntä, punasen ruskeassa, valkotäpläisessä puvussa, tai joku hänen punatukkaisista vilkkaista tyttäristään, taikka tuli issikka ruskeine leukapartoinensa kopsutellen raskaissa kengissään, tai sitten hänen vaimonsa tai tyttärensä; tämä viimeinen kävi hatussa, oli saanut kasvatuksen ja soitteli huonolla pianolla iankaikkisia skaaloja, joka kuului Henrikin huoneeseen. Vielä muitakin ihmisiä siellä hääräili, eikä niistä saanut selvää olivatko vieraita asioilla kävijöitä vai talonko asukkaita. Nyt hän oli piinautunut täällä kaksi lukukautta, mutta hän oli päättänyt muuttaa tämän lukukauden kuluttua siitä pois. Meri joka alituisesti pauhasi, teki sitä paitsi hänen mielensä alakuloiseksi. Syksyllä ei sen harmaa, saareton avaruus ollut antanut mitään kiintymisen tilaisuutta. Ja nyt keväällä se herätti kahta kaihoisamman ikävän vanhaan saariseen kotijärveen, joka auringonpaisteisena läikkyi muistossa. Henrikin oma huone oli pieni, neliönmuotoinen; siinä oli hyvin valkoset seinäpaperit. Huonekaluja oli uusi tummanruskea sohva, niin pinkkana, että vieterit eivät olleet tietääkseenkään kun istui. Oli vielä koviksi täytettyjä tuoleja pyöreine puuselustimineen, ja kirkkaaksi kiilloitettu pöytä, jonka jalat monenmoisilla koristuksilla kaareutuivat kiehkuroina yhteen pienoisen alustan ympärille ja erosivat sitten taas kiehkuroina maahan. Tämän tumman peilikirkkaan, liukkaan puolipyöreän pöydän päällä oli käsinkudottu valkonen pitsialus ja sen päällä yksinäinen pitkä korulamppu, ilman öljyä. Sekä liiaksi yhtyneet pöydän jalat että lampun pituus vaikuttivat, ettei pöytä sietänyt kosketusta, ja sen ympärillä piti liikkua suurella varovaisuudella. Sentähden joka kerta kun emännän punatukkainen tytär illoin aamuin ilmestyi suuren voileipä- ja maitotarjottimen kanssa syntyi juhlallinen mielenjännitys sekä tuojassa että Henrikissä. Henrik seurasi katseillaan menoa. Ensin oli tarjotin pantava pesukaapin päälle ja tutiseva öljytön korulamppu ja valkonen pitsialus siirrettävät kirjoituspöydälle, joka oli ikkunan luona. Sitten vasta asetettiin tarjotin varovasti tuolle epävakaiselle pöydälle ja tuolit työnnettiin tieltä, paitsi sitä tuolia, jolla Henrikin oli istuminen. Epämukavuus oli syödessäkin suuri pöytäliinan ja sen seikan vuoksi, ettei tiennyt minne jalat pistäisi. Mutta vaikka tämä pöytä oli näin epämukava, oli se kuitenkin melkein ainoa, mikä tähän kortteeriin kiinnitti Henrikiä. Syynä siihen oli se, että heidän entisessä hävinneessä kodissaan oli ollut juuri tämmöinen vanhanaikainen pöytä. Tämä tässä oli vaan vähän uudempi ja tuntui jäykemmältä rakenteeltaan. Henrik oli siihen niin kiintynyt, että hän melkein vaan sen vuoksi oli saattanut näin kauan pysyä tässä kortteerissa. Eräänä päivänä hän huomasi, että juuri sama pöytä oli tämänkin isäntäväen ylpeys ja ihastus. Huoneen muut huonekalut olivat paljon halvempia ja yksinkertaisempia: paitsi jo mainittuja, hyllykaappi nurkassa, kokoonpantava sänky ja Henrikin suorajalkainen kirjoituspöytä. Nähtävästi korupöytä oli täälläkin jäännös jostakin entisestä rikkaammasta huonekalustosta, joka oli hävinnyt sittenkuin isä oli kuollut ja leski ruvennut elättämään henkeänsä hyyryläisten pitämisellä. Kerran kun punatukkainen Hilma, joka muuten kaikkein vähin kiinnitti Henrikiä tähän kortteeriin, oli taas saanut tarjottimen onnellisesti pöydälle, kysyi Henrik häneltä: — Mistä teillä onkaan tämä pöytä? Silloin Hilma vastauksen asemesta ihan aiheettomasti sai loukkaantuneen hymyn huulillensa, jonka piti ilmaista, että "kyllä he ovat parempiakin päiviä nähneet kuin nämä nykyiset ovat." Hän melkein kyyneltyi, ja olisi silminnähtävästi yhdellä purkauksella tahtonut syöstä sisästänsä kaiken sen sanomattoman vääryyden, mitä he olivat saaneet elämässä kokea. Löytämättä sopivia sanoja hän kuitenkin vaikeni, ja otaksuen että Henrik oli ymmärtänyt, puki sanoihin vaan ajatuksensa jatkon: — Mutta jos maisteria tämä pöytä ei miellytä, niin kyllä meillä on toisiakin. — Hän punastui loukkaantumisesta ja oli heti valmis toimeenpanemaan muutoksen. — Ei, ei, antaahan olla, — sanoi Henrik. — Jaha, niinkuin tahdotte, — vastasi hän, oikasihe ihan suoraksi ja läksi ylpeänä aivan kuin syytetty, joka on saanut perättömäksi jonkun kunniallekäyvän herjauksen. Tämä punatukkaisen Hilman hehkuva aiheeton kiivaus ja tuo erityinen jäykistymisen tapa, kun oli kysymys hänen oikeasta säädystään, oli Henrikille ylen vastenmielinen. Se saattoi hänet semmoiseen inhoon, että melkein raivostutti. Kaikki hänen vanhat vihansa plebeijejä vastaan, s.o. ei alhaisia, vaan semmoisia ihmisiä vastaan, jotka pyrkivät ylhäisiksi, kohdistuivat punatukkaiseen Hilmaan. Ja tämän Hilman tähden oli hänen nykyinen kortteerinsa sitäkin ikävämpi ja vieraampi hänelle — pöydästä huolimatta. Henrikin omalla pöydällä oli muuten kaikki, mitä hänen vanhasta kodistaan oli enää tallella: kynttiläjalat punertavasta messingistä; kivi, jota pappa oli käyttänyt paperiensa painona, kun hän kuumina kesäpäivinä, istuen paitahihasillaan pöytänsä ääressä, kirjoitteli saarnojansa kaikkialla avattujen ikkunain ristituulessa; taskukellon alus, jossa oli tumman sininen, paikotellen harmaaksi kulunut samettisisus. Sitten oli vielä muita muistoja. Oli suurikokoinen valokuva pappilan rakennuksesta, otettuna rannan puolelta, niin että puutarhan tuuheat, rakennuksen seinää ja verantaa vastaan olevat ruusupehkot olivat mukana. Auringonpaisteella otettu valokuva teki varjon ja valon erotuksen kaksitaitteisessa pärekatossa, räystäissä, pystyynpäin kulkevien vuorilautojen reunoissa ja ikkunain laudoissa erittäin kirkkaaksi. Jokainen lehti erottui ruusupensaissa, ja samoin jokainen pyöreä sorakivi, sillä vähän ruohottuneella hiekkakäytävällä, jonka he pojat olivat mamman iloksi kerran perustaneet. He olivat peranneet lepikköihin ja pensaihin suoran aukon rannalle asti ja hiekkakäytävän tarkoitus olisi nyt ollut ylettyä sinne, mutta se oli takertunut jonnekin suurien leppäkantojen luo ja oli jäänyt keskentekoiseksi, niin että se nyt, ryhdikkäästi alkaen ihan kuistin rappusilta, selvään viittasi aijotun tarkoituksen suuntaa. Sen kauneus oli kuitenkin ollut pienellä päänkallistuksella helposti mieleen kuvailtu. Erittäin elävästi esiintyi valokuvassa myöskin tuo vanha tuttu, syvä räystäs, jonka alle pääskyset kilvan pesivät. Huikeasti huutaen: kivii — kivii, ne piirtelivät edestakasin ryytimaasta yli katon pihalle, ja koko heidän kehityksensä ensimäisistä tulopäivistä asti, uusien pesien laitosta ja vanhoista pesäriidoista, varpusten sekaantumisesta, poikasten syöttämisestä ja ulos katolle houkuttelemisesta aina syksyn suuriin parveutumisiin ja lähtöön saakka oli ollut kotiväen
Soyez le premier à déposer un commentaire !

17/1000 caractères maximum.