Ein Kampf um Rom. Finnish

Felix Dahn

Informations

• Publié par: zewyong
• Publié le: 08 décembre 2010
• Nombre de lectures: 47
• Langue: Finnish

Extrait

The Project Gutenberg EBook of Taistelu Roomasta II, by Felix Dahn

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org

Title: Taistelu Roomasta II Historiallinen romaani

Author: Felix Dahn

Translator: Werneri Tukiainen

Release Date: August 18, 2008 [EBook #26343]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TAISTELU ROOMASTA II ***

Produced by Tapio Riikonen

TAISTELU ROOMASTA II

Historiallinen romaani

Kirj.

FELIX DAHN

Suomentanut Werneri Tukiainen ["Ein Kampf um Rom"]

Ensimmäisen kerran julkaissut Yrjö Weilin Helsingissä 1905.

SISÄLLYS:  V. Vitiges II  VI. Totila I  Totila II  VII. Teja

VIIDES KIRJA

VITIGES II

ENSIMMÄINEN LUKU.

Saavuttuaan leiriin kuningas Vitiges tapasi kaiken mitä suurimmassa epäjärjestyksessä. Yleinen hätä tempasi hänet surustaan ja antoi hänelle tarpeeksi tekemistä.

Hän näki sotajoukon täydellisessä hajaantumistilassa ja useihin puolueihin jakautuneena.

Hän huomasi selvästi, että koko goottien kansa olisi ollut auttamattomasti hukassa, jos hän olisi luopunut kruunusta tai jättänyt sotajoukon oman onnensa nojaan.

Useita pienempiä joukkoja hän näki jo lähtövalmiina.

Muutamat aikoivat liittyä Ravennan kreiviin, Grippa-vanhukseen.

Toiset aikoivat mennä kapinallisten puolelle, toiset lähteä Italiasta ja paeta Alppien yli.

Oli sellaisiakin, jotka puolsivat uutta kuninkaanvaalia. Tässäkin asiassa olivat eri puolueet aseet pystyssä toisiaan vastaan.

Hildebrand ja Hildebad pitivät vielä niitä koossa, jotka eivät tahtoneet uskoa kuninkaan paenneen.

Vanhus oli sanonut, ettei hän, jos Vitiges todellakin oli paennut, lepäisi ennenkuin valapattoinen kuningas oli saanut samanlaisen lopun kuin Teodahad.

Hildebad haukkui konnaksi jokaista, joka näin ajatteli Vitigeksestä.

He olivat miehittäneet kaupunkiin ja kapinallisten leiriin johtavat tiet ja uhkasivat väkivallalla pysähdyttää jokaisen, joka aikoi sinne päin. Herttua Guntaris oli saanut tiedon syntyneestä hämmingistä ja marssi hitaasti joukkoineen kuninkaallista leiriä kohti.

Kaikkialla Vitiges tapasi levottomia ryhmiä, lähdössä olevia joukkueita, kuuli uhkauksia ja haukkumasanoja, näki uhkaavia aseita. — Millä hetkellä tahansa saattoi kautta leirin alkaa hirmuinen verilöyly.

Nopeasti ja päättäväisesti hän riensi telttaansa, otti kruunukypärän päähänsä ja kuninkaansauvan käteensä, nousi uljaan sotaratsunsa Boreaksen selkään ja ajaa karautti pitkin telttakatuja seuralaisenaan Teja, joka piti hänen päällään Teoderikin sinistä kuninkaanlippua.

Keskellä leiriä hän tapasi joukon miehiä, naisia ja lapsia — goottilainen, kansasta muodostettu sotajoukko kuljetti aina ne mukanaan — joka uhkaavan näköisenä vyöryi länsiportille päin.

Hildebad käski miehensä portille keihäät tanassa.

"Päästäkää meidät ulos", huusi joukko. "Kuningas on paennut, sota on lopussa, kaikki on hukassa. Me koetamme pelastaa itsemme."

"Kuningas ei ole sellainen raukka kuin sinä", sanoi Hildebad tuupaten etumaista miestä hiukan taaksepäin.

"Hän on petturi", huusi tämä. "Hän on hylännyt ja pettänyt meidät muutamain naisen kyynelten vuoksi."

"Niin", kiljui toinen, "hän on tapattanut kolme tuhatta veljistämme ja sitten paennut."

"Valehtelet", sanoi levollinen ääni ja Vitiges ilmestyi kulman takaa.

"Terve, kuningas Vitiges", huusi jättiläismäinen Hildebad. "Tässä hän nyt on. — Enkö sitä teille sanonut, te raukat.

"Mutta jo sinun oli aika tullakin — muuten täällä olisi käynyt huonosti."

Silloin Hildebrand saapui oikealta muutamain ratsumiesten kanssa.

"Terve, kuningas Vitiges, terve, kruunu päässäsi", huusi vanhus.

"Ajakaa ympäri leiriä, kuuluttajat, ja kertokaa mitä olette nähneet. Koko kansa huutakoon: 'Eläköön, kuningas Vitiges ja hänen koeteltu uskollisuutensa!'"

Mutta Vitiges kääntyi surullisena poispäin vanhuksesta.

Ratsumiehet kiitivät salaman tavoin joka suunnalle. Pian kaikui kaikilta kujilta jyrisevä huuto: "Eläköön, kuningas Vitiges". Joka paikassa yhtyi äsken vielä niin kiihtynyt joukko huutoon.

Kuningas silmäsi tuskansekaisella ylpeydellä tuhatlukuista joukkoa.

Ja kreivi Teja kuiskasi hänelle: "Kuten näet, olet pelastanut valtakunnan."

"Eteenpäin, vie meidät voittoon", huusi Hildebad. "Guntaris ja Arahad tulevat tänne päin. He toivovat tapaavansa meidät päättöminä ja julkisessa riidassa keskenämme. Hyökätkäämme heidän kimppuunsa. He saakoot nähdä

erehtyneensä. Ulos heidän kimppuunsa! Alas kapinoitsijat!"

"Alas kapinoitsijat", huusivat sotamiehet mukana toivoen saavansa siten purkaa vielä kiihdyksissä olevat intohimonsa.

Mutta kuningas viittasi jalon levollisesti:

"Hiljaa! Goottilaiset aseet eivät enää saa vuodattaa goottilaista verta.

"Te odotatte täällä kärsivällisesti. Hildebad, avaa portti!

"Kukaan ei saa tulla mukaani. Minä menen yksin kapinoitsijoita vastaan.

"Sinä, kreivi Teja, pidät järjestystä leirissä siksi kunnes palaan.

"Mutta sinä, Hildebrand", huusi hän kovalla äänellä, "ratsastat Ravennan porteille ja käsket avaamaan ne.

"Heidän pyyntönsä on täytetty. Tänä iltana me saavumme kaupunkiin: kuningas Vitiges ja kuningatar Matasunta."

Hän lausui nämä sanat niin voimakkaasti ja juhlallisesti, että koko sotajoukko kuunteli niitä henkeä pidättäen.

Hildebad avasi portin. Kapinallisten sotajoukko läheni ryntäysmarssissa. Kovana kajahti sotahuuto, kun portti avattiin.

Kuningas Vitiges antoi kreivi Tejalle miekkansa ja ratsasti tulijoita vastaan.

Portti suljettiin hänen takanaan.

"Hän hakee kuolemaa", kuiskasi Hildebrand.

"Ei", sanoi Teja. "Hän hakee gooteille pelastusta ja löytää sen."

Kapinalliset hämmästyivät tunnettuaan ratsastajan. Völsungiveljesten vieressä, jotka olivat joukkonsa etunenässä, ratsasti heidän pestaamainsa avarilaisten jousimiesten päällikkö.

Tämä varjosti kädellään pieniä, säihkyviä silmiään ja huusi:

"Kautta hevosjumalan hevosen, hänhän on kuningas itse. Nyt poikani, aron ampumataitoiset pojat, tähdätkää tarkasti, ja sota on lopussa."

Ja hän sieppasi väärän sarvijousen olaltaan.

"Seis, Warchun kaani", sanoi herttua Guntaris laskien rautaisen kätensä hänen olalleen. "Sinä olet pahasti erehtynyt kaksi kertaa samalla hengenvedolla.

"Sinä sanoit kreivi Vitigestä kuninkaaksi. Sen saat anteeksi.

"Ja sinä aiot murhata sen, joka tulee rauhan sanansaattajana.

"Avarit tehkööt niin, mutta se on vastoin goottien tapoja.

"Tiehesi joukkoinesi leiristäni."

Kaani katseli häntä ihmeissään.

"Tiehesi, heti", toisti herttua Guntaris.

Avari nauroi ja viittasi miehilleen.

"Sama minusta! Lapset, lähtekäämme Belisariuksen luo.

"Omituisia ovat nämä gootit. Jättiläisiä ruumiiltaan — lapsia sydämeltään."

Vitiges oli saapunut perille.

Guntaris ja Arahad katsoivat häntä tutkivasti.

Hänen olemuksessaan ilmeni entisen vaatimattoman arvokkuuden ohella vakava ylevyys: suurimman surun majesteetti.

"Tulin puhumaan kanssanne goottien puolesta.

"Veljet eivät saa enää toisiaan silpoa.

"Lähdetään yhdessä Ravennaan ja soditaan yhteisvoimin Belisariusta vastaan.

"Minä nain Matasuntan ja te molemmat olette valtaistuintani lähinnä."

"Ei koskaan", sanoi Arahad intohimoisesti.

"Sinä unohdat", sanoi herttua Guntaris, "että morsiamesi on meidän leirissämme."

"Turcian herttua Guntaris, minä voisin sanoa, että hän on pian meidän leirissämme.

"Me olemme teitä lukuisammat, emmekä suinkaan aremmat, herttua Guntaris, ja meillä on oikeus puolellamme.

"Minä en puhu niin.

"Mutta minä puhun sinulle goottien kansasta.

"Vaikka sinä voittaisitkin, olet liian heikko vastustamaan Belisariusta.

"Tuskin yhdessäkään häntä voitamme.

"Myönny siis!"

"Myönny sinä", sanoi völsungi, "goottien hyväksi. Luovu kruunusta! Vai etkö sinä voi mitään uhrata kansasi hyväksi?"

"Voin kyllä — olen uhrannutkin jo. Onko sinulla vaimo, Guntaris?"

"On, minulla on rakas vaimo."

"Kuule siis! Minullakin on rakas vaimo. Minä olen uhrannut hänet kansani vuoksi. Minä olen hylännyt hänet kosiakseni Matasuntaa."

Herttua Guntaris oli ääneti.

Mutta Arahad huusi: "Sinä et ole varmaankaan rakastanut häntä."

Silloin Vitiges liikehti kiivaasti. Hänen tuskansa ja rakkautensa saivat ylivallan. Hänen poskensa sävähtivät punaisiksi ja hän silmäsi musertavasti pelästynyttä nuorukaista.

"Älä lörpöttele rakkaudesta, hullu poika, äläkä häpäise sitä.

"Sinä puhut rakkaudesta sen vuoksi, että punaiset huulet ja sirot jäsenet kuvastuvat unissasi.

"Tiedätkö sinä, mitä minä menetin kadottaessani tämän vaimon, suloisen lapseni äidin?

"Kokonaisen maailman rakkautta ja uskollisuutta.

"Älä minua ärsytä. Sieluni on sairas. Vaivoin saan hillityksi tuskani ja epätoivoni. Älä ärsytä, etteivät ne pääse valloilleen."

Herttua Guntaris muuttui miettiväiseksi.

"Minä tunnen sinut, Vitiges, gepidisodan ajoilta. En ole koskaan aatelittoman miehen nähnyt suorittavan niin jaloja tekoja.

"Minä tiedän, että vilppi on sinulle vieras.

"Minä tiedän, kuinka rakkaus sitoo puolisot.

"Ja sinä olet uhrannut vaimosi kansasi vuoksi.

"Se on suuri uhraus."

"Veli, mitä sinä mietit", huusi Arahad, "mitä aiot?"

"Aion menetellä niin, ettei völsungien sukua voiteta jalomielisyydessä.

"Jalo sukuperä, Arahad, vaatii jaloja tekoja.

"Sano minulle, miksi et luopunut mieluummin kruunustasi ja hengestäsi kuin vaimostasi?"

"Koska se olisi vienyt valtakunnan varmaan perikatoon.

"Kahdesti aioin luopua kruunusta Arahadin hyväksi, kahdesti vannoivat parhaat mieheni, etteivät he tunnusta häntä kuninkaaksi.

"Kolme, neljä vastakuningasta olisi valittu, mutta, kautta kunniani, kreivi Arahadia ei olisi koskaan tunnustettu kuninkaaksi.

"Silloin uhrasin verta vuotavin sydämin vaimoni.

"Ja nyt, herttua Guntaris, muista goottien kansaa.

"Perikadon oma on völsungienkin suku, jos gootit joutuvat perikatoon.

"Puun ihanin kukka katkeaa rungon mukana, jos Belisarius saa iskeä kirveensä sen juureen.

"Minä olen uhrannut vaimoni, elämäni kruunun; luovu sinä kruunun toiveistasi."

"Goottien saleissa ei saa laulaa: aateliton Vitiges oli jalompi kuin jaloimmat aatelismiehet.

"Sota on lopussa. Minä tunnustan sinut kuninkaakseni."

Ja ylpeä herttua notkisti polvensa Vitigeksen edessä, joka nosti hänet ylös ja painoi rintaansa vasten.

"Veli, veli, mitä sinä teet. Mikä häpeä", huusi Arahad.

"Kunniani vaatii sitä", vastasi Guntaris levollisesti.

"Ja merkiksi siitä, ettei kuninkaani pidä tätä tunnustamista heikkoutena, vaan jalona tekona, pyydän suosionosoitusta.

"Amalit ja baltit ovat syrjäyttäneet sukumme siltä paikalta, joka sille goottien keskuudessa kuuluu."

"Tällä hetkellä olet sinä sen hankkinut suvullesi takaisin", sanoi Vitiges. "Gootit muistavat aina, että völsungien jalomielisyys esti veljessodan."

"Ja sen merkiksi tulee sinun myöntää völsungeille oikeus jokaisessa taistelussa kantaa goottien sotalippua."

"Myönnetään", sanoi kuningas ojentaen hänelle oikean kätensä. "Arvokkaampaa kantajaa en sille saakaan."

"Hyvä, nyt Matasuntan luo", sanoi Guntaris.

"Matasunta", huudahti Arahad, joka oli tähän saakka puolipyörryksissä katsellut sovinnontekoa, mikä riisti häneltä kaikki toiveet.

"Matasunta", toisti hän. "Haa, oikeaan aikaan muistutattekin hänestä.

"Ottakaa minulta kruunu — minä uhraan sen — mutta älkää riistäkö rakkauttani ja velvollisuutta suojella rakastettuani.

"Hän on halveksinut minua, mutta minä rakastan häntä kuolemaan saakka.

"Minä olen suojellut häntä veljeäni vastaan, joka aikoi pakottaa hänet omakseni.

"Vielä suuremmalla syyllä suojelen häntä nyt, kun te molemmat pakotatte hänet rupeamaan viholliseni vaimoksi.

"Hänen kätensä, joka on kalliimpi kuin koko maailman kruunut, täytyy pysyä vapaana."

Hän käänsi nopeasti hevosensa ja ajoi täyttä karkua leiriin päin.

Vitiges katsoi huolissaan hänen jälkeensä.

"Anna hänen mennä", sanoi Guntaris. "Kun me molemmat olemme yksimieliset, ei meidän tarvitse mitään pelätä.

"Lähdetään sovittamaan sotajoukotkin keskenään."

Sillä aikaa kun Guntaris ensin saattoi kuninkaan sotajoukkonsa läpi ja vannotti sillä uskollisuudenvalan — minkä sotamiehet ilolla tekivätkin — ja kuningas sitten vei völsungin ja hänen päällikkönsä leiriin, jossa ihmetellen oli nähty, kuinka kuningas aivan kuin ihmeen kautta oli voittanut puolelleen ylpeän herttuan, kokosi Arahad ympärilleen satakunta uskollisinta ratsumiestään ja ajoi heidän kanssaan takaisin leiriin.

Pian hän oli Matasuntan teltassa. Tämä otti hänet ynseästi vastaan.

"Älä suutu, älä soimaa, ruhtinatar. Tällä kertaa ei sinulla ole oikeutta.

"Arahad tulee täyttämään rakkautensa viimeistä velvollisuutta. Pakene, sinun täytyy lähteä mukaani."

Innoissaan hän yritti tarttua Matasuntan valkoiseen käteen.

Matasunta peräytyi hiukan ja pani oikean kätensä leveälle kultavyölle, joka kiinnitti hänen valkoista alusvaippaansa.

"Minunko pitäisi paeta", sanoi hän. "Minne minä pakenisin?"

"Yli meren! Yli alppien! Vapauteen! Vapauttasi uhataan."

"Te yksin sitä uhkaatte."

"En minä enää! Enkä minä enää voi suojellakaan sinua.

"Silloin, kun sinun piti tulla omakseni, voin suojella sinua, voin olla julma itseäni kohtaan, kunnioittaakseni tahtoasi. Mutta nyt —"

"Mutta nyt", sanoi Matasunta kalveten.

"Sinut on määrätty toiselle.

"Veljeni, joukkoni ja viholliseni kuninkaan leirissä ja Ravennassa ovat yksimielisiä —

"Pian he huutavat tuhansin äänin sinua uhriksi vihkialttarille.

"Minä en suvaitse, että sinun sielusi, sinun kauneutesi uhrataan rakkaudettomaan avioliittoon."

"Anna heidän tulla", sanoi Matasunta. "Saamme nähdä, pakotetaanko minua."

Ja hän puristi vyössään olevaa tikaria kädessään. —

"Kuka on uusi uhkaaja?"

"Älä kysy", huusi Arahad. "Vihollisesi, joka ei ole sinun arvoisesi, joka ei rakasta sinua; hän — tule mukaani — pakene, ne tulevat jo."

Ulkoa kuului kavionkopsetta.

"Minä jään. Kuka voi pakottaa Teoderikin tyttärentytärtä?"

"Ei, sinä et saa joutua tuon tunteettoman käsiin, joka ei rakasta sinua, ei ihanuuttasi, vain oikeuttasi kruunuun. Lähde kanssani —"

Silloin vedettiin teltan oviverhot syrjään ja kreivi Teja astui sisään. Hänen mukanaan oli kaksi goottipoikasta juhlapuvuissa.

He kantoivat harsolla peitettyä purppuratyynyä. Teja astui teltan keskelle ja polvistui Matasuntan eteen.

Hänellä oli samoin kuin pojillakin viheriä viiniköynnös kypärän ympärillä.

Mutta hänen katseensa oli synkkä ja otsansa rypyssä, kun hän sanoi:

"Minä tervehdin sinua, goottien ja italialaisten kuningatar!"

Ihmeissään Matasunta katseli häntä.

Teja nousi, meni poikien luo, otti tyynyltä kultaisen otsakoristuksen ja viheriäisen viiniköynnöksen sanoen:

"Minä tarjoan sinulle morsiusseppelen ja kruunun, Matasunta, ja kutsun sinut häihin ja kruunaukseen — kantotuoli odottaa."

Arahad tarttui miekkaansa.

"Kuka sinut lähettää", kysyi Matasunta sykkivin sydämin, mutta käsi yhä tikarin kahvassa.

"Kuka muu kuin Vitiges, goottien kuningas."

Matasuntan ihmeellisistä silmistä loisti ilo. Hän kohotti kätensä taivasta kohti ja lausui:

"Kiitos, taivas! Tähtesi eivät valehtele eikä uskollinen sydän. Tiesinhän sen."

Hän tarttui valkoisilla käsillään seppelöityyn otsakoristukseen painaen sen tummanpunaiselle tukalleen.

"Olen valmis.

"Saata minut", sanoi hän, "herrasi ja herrani luo".

Majesteetillisella liikkeellä hän ojensi vasemman kätensä kreivi Tejalle, joka kunnioittavasti saattoi hänet teltasta.

Mutta Arahad katseli sanattomana heidän jälkeensä käsi miekan kahvassa.

Silloin tuli sinne Eurik, eräs hänen seuralaisistaan, ja pani kätensä hänen olalleen.

"Mitä nyt", kysyi hän. "Hevoset odottavat. Minne?"

"Minnekö", huusi Arahad — "minne?

"On vain yksi tie. Me lähdemme. Missä ovat bysanttilaiset ja kuolema?"

TOINEN LUKU.

Seitsemän päivää näiden tapausten jälkeen valmistettiin loistavaa juhlaa Ravennan toreilla ja kuninkaallisessa palatsissa.

Kaupungin porvarit ja kaikkiin kolmeen puolueeseen kuuluvat gootit kuljeksivat sekaisin pienissä joukoissa pitkin katuja tai soutelivat pitkin laguunikanavia — Ravenna oli siihen aikaan vesikaupunki, vaikkei niin täydellisesti kuin nykyinen Venetsia — ihaillen jättiläismäisiä seppeleitä, kukkakaaria ja lippuja, joita oli joka ovella ja katolla. Nyt aiottiin nimittäin viettää kuningasparin häitä.

Aamulla varhain oli goottien koko yhdistynyt sotajoukko kokoontunut kaupungin porttien edustalle juhlalliseen kansankokoukseen.

Kuningas ja kuningatar saapuivat paikalle ratsastaen lumivalkoisilla hevosilla. He olivat koko kansan läsnäollessa laskeutuneet hevosten selästä valtavan suuren rautatammen juurella. Siellä Vitiges oli pannut oikean kätensä morsiamensa pään päälle ja tämä oli astunut paljaan vasemman jalkansa kuninkaan kultakenkään.

Näin oli avioliitto päätetty kansanoikeuden mukaan tuhansien onnea toivottaessa.

Sitten molemmat nousivat viiniköynnöksillä koristettuun neljän valkoisen härän vetämään vaunuun. Kuningas heilautti piiskaa, ja he läksivät sotajoukon seuraamana kaupunkiin.

Siellä liittyi tähän puoleksi pakanalliseen, germaaniseen juhlaan toinen, kristillinen. Areiolainen piispa siunasi pariskunnan Pyhän Vitaliksen basilikassa ja antoi heidän vaihtaa sormuksia.

Rautgundista ei ajateltu.

Kirkko ei ollut vielä niin mahtava, että se olisi voinut vaatia kirkollisten avioliittojen purkamattomuutta. Ylhäiset roomalaiset, vieläpä germaanitkin hylkäsivät usein vaimonsa melkein syyttä.

Ja kun kuningas valtiollisista syistä teki sen eikä vaimo vastustanut, ei sitä kukaan pitänyt minään.

Kirkosta saattue siirtyi palatsiin, jonka saleissa ja puutarhassa pidettiin suuri juhla.

Koko goottien sotajoukko ja kaupungin väestö ruokittiin tuhannessa pöydässä, jotka olivat täällä, Herkuleen ja Honoriuksen toreilla, läheisimmillä kaduilla sekä kanavilla olevilla laivoilla, sillä aikaa kun valtakunnan ylhäiset ja etevimmät kaupunkilaiset aterioivat kuningasparin kanssa puutarhan pyörylässä tai suuressa juomasalissa, jonka kuningas Teoderik oli rakennuttanut roomalaiseen palatsiin.

Valtakunnan tila ja kuninkaan mieliala eivät tosin sopineet meluisain juhlien pitoon, mutta ravennalaiset ja gootit sekä goottien eri puolueet oli yritettävä saada sovintoon keskenään. Toivottiin, että juhlaviinin virroissa viimeisetkin erimielisyydet huuhtoutuisivat pois.

Parhaiten näkyivät kuningasparin pöytä ja laajaan puutarhaan ja puistoon sijoittuneet juhlavieraat Matasuntan morsiuskammioksi määrätystä pienestä huoneesta, jonka ainoasta akkunasta oli näköala puutarhan pyörylään sekä puutarhan yli merelle.

Numidialainen Aspa oli pyytänyt saada uskollisuutensa palkkioksi koristaa morsiuskammion. Tähän pyyntöön suostuttiin, ja hän oli jo kolme päivää ollut tässä työssä.

"Totiset, synkät roomalaiset", sanoi hän, "eivät osaa valmistaa maailman kauneimman naisen morsiusvuodetta ja vielä vähemmän raa'at gootit. Afrikassa, ihmeiden maassa, sen taidon oppii."

Hänen työnsä oli onnistunut, vaikkakin kotimaansa rikkaan mielikuvituksen ja maun mukaan.

Hän oli muuttanut matalan, ahtaan kammion taikarasiaksi.

Seinät ja katto olivat peitetyt hohtavan valkoisilla marmorilevyillä.

Mutta Aspa oli verhonnut ne kolmeen, neljään kertaan tummanpunaisilla silkkiverhoilla, jotka aaltoilivat seiniä pitkin raskaina poimuina, peittivät katon holvikaaren tavoin ja kätkivät marmorilattian niin tarkoin alleen, ettei askelten ääntä kuulunut ollenkaan.

Akkuna-aukon ympärillä vain loisti hohtavan valkoinen marmori entistäänkin valkoisempana tummanpunaisessa kehyksessään.

Valkoisesta lasista tehdyn akkunan eteen oli pantu keltasilkkinen verho, ja huoneeseen tuli valoa vain amppelista, joka riippui katosta huoneen keskellä. Kukkaköynnösten muodostamasta runsaudensarvesta leijaili hopeinen, kultasiipinen kyyhkynen, jonka jalassa oli laakea, yhdestä ainoasta karneolista tehty malja. Karneoli oli vandaalikuninkaan lahja. Se oli löydetty aurasilaisista vuorista ja pidettiin sitä ihmeenä.

Tässä maljassa paloi punainen liekki. Polttoaineena oli hyvänhajuista seetriöljyä.

Epämääräinen haaveellinen valo lankesi tästä ihmeelliseen, kukilla koristeltuun kaksoisvuoteeseen.

Aspa oli suunnitellut morsiusvuoteen avatuiksi näkinkengänkuoriksi, jotka alhaalla yhtyisivät. Nämä soikeat, näkinkengän muotoiset, ruusupuiset vuoteet olivat melkein lattiassa kiinni.

Valkoisten patjojen ja peitteiden päälle oli levitetty keltainen pellavaliina.

Mutta kammion ihmeellisimpänä koristuksena oli kukkien paljous. Niitä oli numidialainen omin käsin sirotellut joka paikkaan, seinille, kattoon, verhoihin, oviin ja vuoteille.

Kaarenmuotoinen, väkevätuoksuisista kurjenkukista punottu köynnös peitti kunniaportin tavoin oven, ainoan pääsytien kammioon.

Kaksi upeaa ruusupuuta oli vuoteiden pääpuolessa. Ne sirottivat punaisia ja valkoisia kukkiaan peitteille.

Amppeli riippui, kuten sanottu, taiteellisesti kukista muovaillusta runsaudensarvesta.

Ja kaikkialle, missä verhojen poimu tarjosi silmälle katsottavaa, oli Aspa pistänyt jonkin harvinaisen kukan.

Italian laakeri ja oleanderi, Sisilian myrtti, Alppien kaunis rododendron ja Afrikan hehkuvat liljat komeine kupuineen — kaikki olivat asetetut paikkoihin, joihin ne parhaiten sopivat, ja sittenkin ne näyttivät sattumalta sirotetuilta.

Taivaalle olivat jo tähdet ilmestyneet.

Ulkona alkoi hämärtää. Kammiossa oli Aspa sytyttänyt amppelin ja kohenteli vielä siellä täällä verhojen poimuja. Hän oli käskenyt roomalaisen orjattaren jäähdyttämään palmuviiniä lumella ja erään toisen pirskoittamaan palsamia ympäri huonetta.

"Runsaammin nardusta, runsaammin myrhaa. Noin", huusi Aspa sirottaen vuoteille kokonaisen juomauhrin tuoksuvia aineita.

"Lopeta jo", varoitteli roomalainen orjatar, "nyt tulee liikaa.

"Kukkien tuoksu huumaa. Ruusu ja kurjenkukka saattavat ihmisen pois suunniltaan. Minua pyörryttäisi täällä."

"Niin", sanoi Aspa nauraen, "mutta runoilijahan sanookin:

"'Raittiit eivät lähesty onnea, vain autuaasti huumautuneet —'

"Suljetaan nyt ikkuna."

"Anna minun vielä hiukan katsoa", pyyteli kolmas orjatar, joka viipyi ikkunan luona.

"Oi, kuinka kaunista. Tule tänne, Fritilo", sanoi hän goottilaiselle palvelijattarelle, joka seisoi hänen vieressään. "Sinähän tunnet kaikki nuo komeat miehet ja naiset. Kuka on tuo kuningattaren vasemmalla puolella oleva urho, jolla on kultainen suomuspanssari yllään? Hän, joka nyt juo kuninkaan maljan."

"Tuscian herttua Guntaris, völsungi. Hänen veljensä, Astan kreivi Arahad — missä hän lienee tällä hetkellä?"

"Entä harmaapartainen vanhus kuninkaan vieressä, kuka hän on?"

"Hän on kreivi Grippa, Ravennassa olevien goottien päällikkö.

"Hän puhuttelee ruhtinatarta. Tämä nauraa ja punastuu. Hän ei ole koskaan ollut niin kaunis."

"Niin, mutta sulhanen — hän on kerrassaan komea mies.

"Marsin pää ja Neptunuksen niska.

"Mutta hän ei näytä iloiselta — äsken hän tuijotti kauan pikariinsa ja rypisti otsaansa — kuningatar huomasi sen — silloin vastapäätä oleva Hildebrand-vanhus puhutteli häntä.

"Hän heräsi huoaten ajatuksistaan.

"Mitä hänellä on huoattavaa? Tuollaisen jumalaisen naisen puolisolla."

"Ehkä on hyvinkin", sanoi goottinainen, "eihän hänenkään sydämensä kiveä ole.

"Hän kai ajattelee sitä, joka on hänen oikea vaimonsa Jumalan ja ihmisten edessä, sitä, jonka hän hylkäsi."

"Mitä? Kuinka? Mitä puhut", huusivat orjattaret yhdestä suusta.

Mutta äkkiä oli Aspa heidän keskellään.

"On parasta, että pidät juorusi omina tietoinasi, kelvoton!

"Ja nyt tiehesi täältä. Jos kuningatar saa siitä tietää sanaakaan, tavuakaan, niin muista silloin afrikatarta."

Fritilo aikoi vastata.

"Vaiti", huusi eräs orjattarista.

"Kuningatar lähtee liikkeelle."

"Hän tulee tänne."

"Kuningas jää vielä sinne."

"Naiset vain saattavat kuningatarta."

"He saattavat häntä tänne saakka", sanoi Aspa. "He ovat pian täällä. Valmistautukaa ottamaan heitä vastaan."

Pian saapuikin saattue, soihdunkantajat ja huilunsoittajat etunenässä.

Näiden jäljessä kulki muutamia ylhäisiä goottinaisia. Matasuntan, morsiamen tai nuoren rouvan vieressä kulkivat herttua Guntariksen puoliso Teudigoto ja Grippan tytär Hildiko.

Viimeisinä kulkivat ylhäisimmät ravennalaisnaiset.

Morsiuskammion kynnyksellä lausui Matasunta saattajilleen jäähyväiset lahjoittaen neitosille huntunsa ja rouville vyönsä.

Useimmat palasivat takaisin puutarhaan, muutamat menivät koteihinsa.

Kuusi goottinaista, kolme rouvaa ja kolme neitosta asettui kunniavahdiksi morsiuskammion ulkopuolelle, jonne heitä varten oli varattu mattoja. Siellä heidän oli vietettävä koko yö yhtä monen goottimiehen kanssa, jotka saattoivat kuningasta. Sellainen oli vanha goottilainen tapa.

Matasunta astui hämmästyneen näköisenä kynnyksen yli.

"Aspa", huudahti hän, "sinä olet saanut tämän kauniiksi — hurmaavaksi —"

Afrikatar pani tyytyväisenä kätensä rinnoilleen ja kumarsi syvään.

Morsian syleili häntä ja kuiskasi:

"Sinä tunsit sydämeni ja unelmani.

"Mutta", jatkoi hän syvään hengittäen, "täällä tuntuu tukahduttavalta.

"Tuliset kukkasi huumaavat."

"Huumeessa ja hehkussa lähestyvät jumalat", virkkoi Aspa.

"Kuinka kauniit nuo orvokit ovatkaan ja tuolla nuo purppuraliljat! Minusta tuntuu, että jumalatar Flora on lentänyt tämän kammion kautta ja uneksinut täällä rakkauden unelman sekä kadottanut sen kuluessa kauneimmat kukkansa.

"Minä näen täällä ennustavia ihmeitä.

"Minulla on niin kuuma. — Täällä on tukahduttavaa. — Riisukaa nämä raskaat korut päältäni."

Hän otti kultaisen kruunun päästään.

Aspa pyyhkäisi komeat, tummanpunaiset suortuvat hänen hienomuotoisten korviensa taakse ja vetäisi pois kultaneulan, joka piti palmikkoja koossa niskassa. Tukka aaltoili vapaana hartioille.

Toiset orjattaret irroittivat kokoonkääriytyneen käärmeen muotoisen soljen, joka vasemmalla olalla kiinnitti raskasta, runsaasti kullalla kirjottua purppuravaippaa.

Vaippa putosi alas ja neitosen jalo, solakka vartalo tuli näkyviin valkoisesta persialaisesta silkistä tehdyssä, hihattomassa, poimullisessa alusvaipassa.

Hänen hohtavan valkoisissa käsivarsissaan oli kaksi leveää, kultaista rannerengasta — sukukoruja amelungien aarreaitasta. Niihin oli sommiteltu käärmeitä viheriäisistä smaragdeista.

Ihaillen katseli Aspa hallitsijatartaan, kun tämä meni marmoriin upotetun metallipeilin ääreen sukimaan kultakammalla tukkaansa.

"Sinä olet kaunis! Yliluonnollisen kaunis kuin Astarot, rakkaudenjumalatar. Et ole koskaan ollut niin kaunis kuin nyt."

Matasunta silmäsi peiliin.

Hän näki, hän tunsi, että Aspa oli oikeassa, ja hän punastui.

"Menkää", sanoi hän, "jättäkää minut kahden kesken onneni kanssa".

Orjattaret tottelivat.