Huutolaiset

Theodolinda (Sofia Theodolinda) Hahnsson

Informations

• Publié par: thawyeg
• Publié le: 08 décembre 2010
• Nombre de lectures: 38
• Langue: Finnish

Extrait

The Project Gutenberg EBook of Huutolaiset, by Theodolinda Hahnsson

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net

Title: Huutolaiset

Author: Theodolinda Hahnsson

Release Date: January 25, 2005 [EBook #14802]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HUUTOLAISET ***

Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.

[Transcriber's Note: Alkuperäisessä teoksessa lukujen numeroinnissa on virhe ja siksi lukunumero yksitoista puuttuu.]

HUUTOLAISET

Theodolinda Hahnsson

Alun perin julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1918.

ENSIMMÄINEN LUKU

Oli kaunis, valoisa talviaamu. Täysikuu kumotti taivaalla ja kynttiläin valo näkyi joka ikkunasta K:n pitäjän kirkonkylässä, sillä nyt oli jouluaamu, ja silloinhan köyhinkin mökkiläinen hankkii itsellensä kynttilän.

Seppälän kestikievaritalossa oli kello täsmälleen viisi, kun pieni tyttönen astui tupaan. Hän seisahtui ovelle ja kysyi hyvää huomenta lausuttuaan: »Mitä kello on?» Emäntä, joka tuvassa askaroitsi, katsoi seinässä olevaan kelloon, vastaten: »Kelloko? Viisihän se on. Mitäpä sinä tyttö riepu näin aikaiselta liikkeellä olet?»

»Minä pääsen kirkkoon! Äiti antoi takkinsa ylleni, ja lukkarin matamilta sai Iiri lainaksi hänen tyttö-vainajansa takin. Matami myöskin lupasi kirkonaikana käydä sairaan äitimme luona.»

»Kyllä karja-Marikin saa mennä äitiänne katsomaan. Hely rukka, tuossa on sinulle voileipä. Kuivanpuolista teillä kyllä lienee, kun on äitikin kipeä. Ei taida juuri joulusta tietoa olla.»

»On meillä kolmihaarainen kynttilä. Koska äidillä oli vähä talia, niin hän sen laittoi, vaikka olikin kipeä. Ruukussa hänellä oli talia, ja siihen hän vain kynttilää kastoi. Hän on aina joka joulu Vapahtajan tuloksi laittanut meille kolmihaaraisen kynttilän. Nyt on meidän tupa niin valoisa, että Marttikin sanoi Jeesuksen näkevän joka nurkan ja pielen — hän ei ymmärtänyt, että Jeesus kyllä kaikki näkee pimeässäkin.»

»Vanhako hän nyt on?»

»Kynttilänä täyttää kahdeksan.»

»Hm — pieni olisi äidistä jäämään.»

Huomenkello rupesi soimaan, ja Hely riensi kotiinsa, joka oli vastapäätä kestikievaritaloa.

Tarkastakaamme tätä pientä kotia, johon Hely nyt tuli. Se oli ulkonäöltään samanlainen kuin tavalliset mökit, joita joka kylässä näkee, mutta jos astumme sisään, niin jäämme ihmettelemään, miten tuo viisikyynäräinen huone, jossa asuu äiti ja kolme lasta, saattaa olla noin siistinä. Siellä on kullakin lapsella pieni nurkansoppi, missä, mikin pitää lelunsa — pulikoita, kuusenkäpyjä y. m. Ikkunalla palaa kolmihaarainen kynttilä levittäen suloista juhlallista jouluvaloa huoneeseen; mutta lasten äiti, jonka ohjaavan käden jälkiä tarkastamme — hän makaa sairasvuoteella. Hän on köyhä leski. Miehensä, joka herraskartanossa palveli, on jo ollut kuolleena muutaman vuoden. Lapset eivät kuitenkaan köyhyydestä ole tietäneet, sillä äiti eli Antin-Liisa, joksi häntä nimitettiin, on heille aina heidän pienet tarpeensa työllään hankkinut niin kauan kuin hän terveenä oli, ja niin hän vielä nytkin on toimittanut heille heidän joulutarpeensa. Jaksaako hän enää muuta — sitä on vaikea päättää, sillä heikolta sairas äiti näytti, kun hän luoden raukean katseen tyttöseensä, joka kievarista palasi, sanoi:

»Joudu, Hely, ottamaan takki yllesi! Iiri pieneni, kiirehdi sinäkin, jotta pääsette penkkiin, ennenkuin ahdinko tulee. Hely, ota sukkanauhani ja sido se vyötäröillesi, että takki paremmin sinua lämmittää.»

Lapset tekivät, kuten äiti käski. Ennenkuin läksivät, juoksi Iiri vielä hyväilemään äitiänsä sekä peittämään rahilla nukkuvaa pikku Marttia, ja sitte he menivät kirkolle. Kun kirkkoon ennättivät, oli se vielä melkein tyhjä. Ihana valovirta tulvaili heitä vastaan, ja pienet enkelinkuvat alttaritaulussa näyttivät suloisemmilta kuin milloinkaan. Lapsista tuntui, ikäänkuin he ensi kerran olisivat nähneet nuo enkelit. He pyrkivät aina lähemmäksi, ja vihdoin olivat ihan alttarin kohdalla. Hely tahtoi osottaa sormellaan enkelinkuvaa, joka hänen mielestään oli suloisin, mutta eipä sormet tulleetkaan näkyviin, sillä hihat olivat niin pitkät, että kätkivät kokonaan pienet kätöset. Lapsukaiset olivat aivan unhottaneet, että kirkonmenot kohta alettaisiin, mutta lukkari, joka juuri kulki heidän ohitsensa, käski heitä menemään penkkiin. Hely katsoi taaksensa ja hämmästyen, nähdessään kirkon penkit täynnä väkeä, tarttui hän Iirin käteen ja veti häntä muassaan läheiseen penkkiin, joka vielä näkyi olevan tyhjä. He menivät ihan penkin perälle, jotta eivät olisi kenenkään tiellä, mutta kauan eivät siinä istuneetkaan, ennenkuin muhkea, ketunnahkaiseen turkkiin puettu rouva ja lihava herra sekä nuori tyttö ja kadetti astuivat penkkiin. Viimeksi mainitut olivat siinä iässä, jolloin lapsuuden ajasta juuri on tultu nuoruuden ikään. Nämä henkilöt, jotka tässä esitämme, ovat Eversti — niin miksikä häntä nimittäisin? Yhteinen kansa sanoi häntä Kartanon everstiksi, mutta jos hänen nimeään, kysyi esimerkiksi joltakin kyytipojalta, niin tämä kynsien korvantaustaan vastasi: »En sitä nyt muista, on se oikein aatelia.» Koska tuo nyt on varma, että nimi on aatelinen, mutta ettemme siitä selvää saa, niin päätämme nimittää häntä Aateliksi.

Everstinna Aateli, joka istui lähinnä pienokaisia, vilkaisi aina välimmiten sivulleen ja veti turkkinsa paremmin ympärillensä, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että sen silkkipäällys olisi tarttunut Iirin karkeaan takkiin. Iiri huomasi, että hän ja sisarensa olivat liikana kaluna näitten ylhäisten penkissä ja koetti syrjääntyä penkin perään niin kauas kuin suinkin saattoi. Mutta kun ruvettiin veisaamaan, silloin lapset kokonaan unhottivat nuo mahtavat penkissä olijat ja veisasivat kirkkaalla äänellä äitinsä virsikirjasta:

»Ah Jeesuinen minun Herraisen', tule minun sydämeni karsinaiseen».

Everstinna kuuli lasten kauniit äänet ja katsahti vielä kerran sivulleen ja sitte alttaritaulun enkelinkuviin — mitä katsoi hän? — Vertailiko hän noita pieniä eläviä kasvoja taulun enkeleihin?

Kirkonmenojen loputtua, kun kirkosta lähdettiin ja everstinna lapsineen juuri astui rekeensä, menivät penkissä istuneet pienokaiset heidän sivutsensa.

»Mamma, näittekö noita lapsia? Erittäin sievät muodot. Vahinko, että olivat noin epä-esteettisessä puvussa.»

»Hm, Aksel hyvä, talonpoikaislapsia — köyhiä, mitäpä noista — kuka heitä katseli — hm — kauniita tosiaan! Heikki, kääri peite paremmin röökinän jalkojen ympäri! Onko eversti jo reessään?»

»On kyllä», vastasi Heikki palvelija.

»Aja sitte. Tyhmät nuo lapset, tunkeutuivat meidän penkkiimme. Olen aina tahtonut, että meillä olisi lukko penkissämme, mutta papistot ja isännät, tuommoiset mokomat, panivat vastaan, ja siihen nyt saa tyytyä. Gösta on aina niin liiaksi hyvä; tietysti hän, jolla on relatsionit — suurisukuiset tuttavat ja sukulaiset — olisi tuon saanut käymään päinsä, mutta hän ei ottanut asiaan kiinni oikein voimakkaasti; häneltä puuttuu energiaa.»

»Mitäpä se sitte, vaikka siinä talonpoikaislapset istuivatkin», sanoi neiti Aateli, »ei se mielestäni ollenkaan meitä haitannut, tuollaiset pikku sirkat.»

»Oh, Lilli, orpanasi Arvon mielipiteet», virkkoi Aksel. »Arvo saattaa kyllä olla hyvä poika, mutta ellei hän olisi sukukartanon perillinen, luulen, ettei pikku sisareni noin hänen mielipiteitään matkisi.»

»Siitä minä en huoli, että hän on sukukartanon perillinen, mutta hän on kovin kaunis ja tanssii oikein mainiosti, kun vain tahtoo. Mutta hän on välistä niin ilkeä, ettei viitsi, ja senpä vuoksi minä äärettömän mielelläni tahtoisin tanssia juuri hänen kanssaan.»

»Aksel kulta! Mene, poikani, papan kuskipenkille; reki kulkee niin raskaasti, että pelkään hevosilla olevan liiaksi kuormaa.»

»Mitä vielä! Tässä on paljon mukavampi. Pianhan sitäpaitsi jo olemme kotona.»

»Mamma rakas, koska setä Aateli meille tulee?» kysyi Lilli.

»En tiedä, pappa on vähän itse aikonut lähteä Ihalaan.»

»Ja me pääsemme mukaan, eikö niin? Koska lähdemme?»

»Enkeliseni, enhän vielä tiedä sitä varmaan. Ehkä tulevat sieltä meille» —

»Ptruu, ptruu», kuului everstin reestä, ja samassa ajoi kuomurekikin pihaan. Eversti perheineen tuli kotiin.

Palvelustyttö juoksi portaita alas ja tuli auttamaan herrasväkeä reestä.

Tultuansa eteishuoneeseen sanoi everstinna: »Huhhu, oikein tuli kylmä. Joudu, Mari, kattamaan aamiaispöytää! Lämmin suklaati oikein tekee hyvää, mutta, Mari, ota vain siitä kaakusta, joka on alettu.»

Eversti hieroi käsiään ja kiirehti kamariinsa sikaria sytyttämään. Tuokion kuluttua kuului everstinnan ääni huutavan: »Pappa kulta, suklaati on pöydällä!»

»Tulen, tulen», vastasi eversti ja kiirehti niin pian, kuin hänen lihassaan olevan ihmisen on mahdollista, herkullisen joulupöydän ääreen.

»Minun on kovin uni», sanoi Lilli, »en jaksa syödä muuta kuin vähäsen vain, pienen voileivän ja ehkä vähän piirakkaa ja kupillisen suklaatia. Mari, kaada kupillinen!»

»Rovasti piti kauniin saarnan tänään», sanoi eversti.

»Kyllä», huokasi everstinna, »hän puhui hyvin kauniisti Jumalan rakkaudesta ja Vapahtajan syntymisestä sekä kehoitti ihmisiä rakastamaan toisiansa, mutta Jumala paratkoon, lähimmäisenrakkautta näkee sangen vähän!»

»Kirkossa oli äärettömän paljo väkeä», virkkoi Aksel. »Oikein koomillista täällä maalla katsella kirkkokansaa. Tosiaan häiritsevää on, kun näkee kaikenmoisia vaatetuksia ikäänkuin naamiohuveissa. Nuo pienet kauniit tyttöset, jotka olivat eksyneet meidän penkkiimme, nekin esiintyivät äitinsä taikka muorinsa takissa.»

»Niin, Gösta hyvä», sanoi everstinna, »kun ei meillä ole lukkoa penkissämme, niin sepä siitä nyt on seurauksena, että saamme istua kaikenlaisten kerjäläisten kanssa samassa penkissä».

»Hm, oletko kuullut, miten muinaisen maaherran kävi, kun tahtoi penkin ainoastaan omaa perhettänsä varten?»

»No miten?»

»Kaupungin lääkäri, joka näki penkissä olevan tilaa, vaati maaherraa laskemaan häntäkin penkkiin, mutta maaherra tästä suuttuneena kutsutti kotiintultuansa lääkärin luokseen ja nuhteli häntä, sanoen: 'Kuinka uskallatte tehdä vasten minun Ettekö tiedä, että yksi ainoa rivi kynästäni saattaa viedä teiltä viran?' Mutta lääkäri, joka olimieltäni? ammatissaan erinomaisen taitava ja tiesi, että häntä maaherrakin väliin välttämättömästi tarvitsi, vastasi ihan levollisesti: 'Ja ainoastaan sana minun kynästäni saattaa viedä teiltä hengen '. Eikä siellä sitte pantukaan enää penkkiä lukkoon.»

»Olipa hän viisas mies, tuo lääkäri, hänestä minä oikein olisin pitänyt», virkkoi Lilli.

»Uh, raaka hän oli», vastasi everstinna.

»Nouskaamme jo ruoalta», sanoi eversti. He nousivat ja sitte menivät tunnin ajaksi levolle, koska olivat aikaisin olleet liikkeellä; ja me jätämme everstin perheineen uneksimaan, seurataksemme pienoisia kirkonkävijöitämme, jotka

paljoa pikemmin ennättivät kotiin kuin eversti perheineen.

Hely pisti heti kotiin tultuansa puita pesään, jotta saivat lämmitellä. Lukkarin vaimo eli matami, joksi kansan oli tapa häntä nimittää, oli tuonut joulupuuroa ja pannukaakkua, jota hän oli kehoittanut sairasta syömään, mutta kun ei sairas jaksanut, käski hän nyt lapsia aamiaiselle, eikä heitä suinkaan tarvinnut kahdesti kehoittaa.

»Kyllä lapsille ruoka maistuu», sanoi matami, kun näki, miten hartaasti he söivät ateriaansa. »Syökää, syökää vain, lapset, että kasvatte, ruoasta sitä voimia saa, ja voimia sitä kuitenkin kysytään teiltäkin. Lapsiparat, täytyneekö teidänkin äidittömiksi jäädä?»

Iiri laski pois puulusikkansa, kyyneleet rupesivat vierimään ja hän juoksi äitinsä luo ja syleili häntä, sanoen: »Äiti, ethän jätä meitä, äiti kulta! Sitte tahdon minäkin kuolla.»

»Jos saisin, lapsi, sinut mukaani, silloin en huolehtisi. Sinulla on niin hellä ja arkatuntoinen luonto, että pelkään saavasi paljon taistella täällä maailmassa; vaan kyllähän Jumala teistä huolen pitää.»

»Kyllä hän jonkun neuvon keksii», huokasi matami. Ovi aukeni taas, ja eräs naapurimuija astui sisään. »Päivää, Taaven-muori!» sanoi matami. »Olipa hyvä, että tulitte, minun täytyykin jo mennä. Jos teiltä, lapset, jotakin puuttuu, niin tulkaa meille sanaa tuomaan, kyllä sitte koetan auttaa. Ehkä muori jää tänne Liisan luo, niin lapset turvallisemmin häntä hoitavat, kun heillä on neuvonantaja.»

»Kyllä minä jään, yksinäinenhän olen, ei minua kukaan kotona kaipaa; sama missä olen.»

»Jumalan haltuun siis. Katsokaas, jopa hän nukkuu! Hm, väkisin sain hänen syömään muutaman lusikallisen puuroa, ja nyt hän sai unta. Tiettyhän se on, kun ei syö, että hiukaisee eikä sitte untakaan saa. — Olkaa nyt vain hiljaa, ettei hän herää.»

Matami läksi. Muori otti virsikirjan lukeakseen, ja lapset rupesivat kukin hiljaa leikkimään nurkkasessaan.

TOINEN LUKU

Seppälän kestikievarin isoa salia lakaistiin ja siivottiin, sillä sinne odotettiin pitäjän miehiä. Vaivaisjohtokunta oli päättänyt pitää siellä huutokauppaa, ja huudolle pantavat olivat Antin-Liisan lapset. Liisa oli päässyt pois maallisista vaivoistaan, mutta Iiri, jota hän pelkäsi jättää tänne maailman myrskysäitä koettelemaan, jäi sisarensa ja veljensä kanssa vaivaisjohtokunnan huostaan ja oli pantava huutokaupalle.

Kulkuset kuuluivat, ja Seppälän piika kurkisti akkunasta ulos. Näkyipä sieltä hevonen ja reki, mutta eihän sitä erottanut vielä, tuliko siellä matkustavainen vaiko pitäjän miehiä. Emäntä raotti ovea, huutaen: »Hanna, mitä siellä kurkistelet? Tomuastia ja luuta ovat lattialla vielä, ja rovasti ajaa tuossa paikassa pihaan!»

»Onko se rovasti? En minä häntä oikein tarkkaan tuntenut.» Ja nyt kiirehti Hanna kokoomaan viimeiset tomut ja juoksi sitte huoneesta pois.

Emäntä meni rovasti Nurmea vastaan, joka jo oli ennättänyt pihaan. Siellä isäntä vierasta auttoi reestä, ja nyt he tulivat yhdessä saliin. Kestikievarin isäntä kuului myöskin johtokuntaan.

»Rovasti on hyvä ja pistää piippuun, sillä välin kuin tässä muitakin varrotaan», sanoi isäntä.

»Kiitoksia! Mihinkähän nyt saatanee nuo lapset? Ikävä, että heidät täytyy erottaa, sillä luultavasti ei kukaan ota heitä kaikkia.»

»Ei ikään. Jos heistä maksettaisiinkin vähän runsaammasti, niin ehkä sitte olisi ottajia, mutta se maksu on niin vähäinen, ettei siitä hyödy. Muijani tahtoisi tuon Hely tytön — se nyt jo tekisi asioitakin, ja on se sievänmuotoinen tyttö, jota saattaisi panna herrojakin passaamaan. Mutta mitäs niistä toisista, emme niitä tarvitse.»

Ovi aukeni, ja sisään astui kaksi johtokunnan miestä, kirkkoväärti ja herastuomari. Rovasti läheni heitä lausuen hyvää päivää.

»Kah, eikö täällä vielä muita olekaan», sanoi herastuomari.

»Ei ole vielä», virkkoi Seppälä, »lienee siellä tietkin vähän tukossa, oli niin kauhea tuisku illalla.»

»Kukahan nyt tulee?» sanoi kirkkoväärti. »Olleekohan posti, koska porokellon ääni kuuluu?»

»Ei, se meni jo aamulla», vastasi kievarin isäntä.

Kauan ei ukkojen tarvinnutkaan tuumata, kuka matkustaja oli tulossa, sillä sisään astui nuorukainen, joka katseltuaan ympärilleen sanoi kohteliaasti kumartaen: »Suokaa anteeksi, olen erehtynyt; nämä huoneet eivät näy olevankaan matkustavaisia varten.»

»Kestikievarihuoneet ovat rakennuksen toisessa päässä», sanoi Seppälä, »jahka minä tulen näyttämään». Hän aikoi juuri lähteä, mutta samassa nuorukainen huomasi rovastin ja huudahti: »Kas, rovasti Nurmi! Joko Ahto on lähtenyt Helsinkiin?»

»Nuori Aateli Ihalasta — vai niin! Enhän aikonut tuntea. Ahto lähti jo viikko takaperin, luennot yliopistossa ovat alkaneet. Menette kai Helsinkiin tekin?»

»Menen, mutta nyt lähden ensiksi setäni, eversti Aatelin luo. En saanut kyytimiestäni tulemaan sinne asti, vaan minun täytyi tämän pienen matkan tähden vielä poiketa tänne. Kyytimieheni sanoi kulkeneensa hevosellaan jo niin monta matkaa, ettei tahtonut tulla edemmäksi, kun on tietkin tukossa. Mutta mitä täällä tehdään, koska tänne kokoontuu noin paljo väkeä ja enimmiten miehiä?»

»Täällä vaivaisjohtokunta pitää huutokauppaa — ikävää tointa. Niitä on kolme lasta, kaksi tyttöä ja yksi poika, jotka nyt pannaan huudolle ja annetaan vähimmän vaativalle kasvatettavaksi.»

»Suokaa anteeksi, mutta eikö rovasti laske leikkiä? Eihän ole mahdollista, että meillä myydään ihmisiä?»

»Valitettavasti se on tosi, nuori herrani. Minä olen aivan samaa mieltä kuin te, että se on kauheaa, mutta ei ole muuta keinoa; niin sitä tehdään joka paikassa, ei meillä ole asiat huonommalla kannalla kuin muuallakaan.»

Nuori Aateli punastui, hänen ruskeat silmänsä iskivät tulta, ja häntä olisi haluttanut sanoa rovastille: »Koettakaa vaikuttaa seurakuntalaisiinne! He varmaankin antaisivat vähän suuremman summan vaivaisten kassasta jollekulle kelvolliselle ihmiselle, joka ottaisi lapset kasvattaaksensa», — mutta hän huomasi samassa olevansa vielä liian nuori opettamaan vanhaa miestä. Sentähden hän sanoi vain: »Minä olen ollut lapsi näihin asti enkä ole tietänyt kaikista epäkohdista, joita vielä löytyy — mutta suokaa minun olla läsnä tässä huutokaupassa. Niin inhottava kuin se lieneekin, tahtoisin kuitenkin nähdä, mitenkä se käy päinsä.»

»Kyllä», sanoi rovasti, »se sopii aivan hyvin».

Väkeä oli kokoontunut koko joukko, muutamat saadaksensa jonkun noista lapsista — eli sen rahan, joka niistä maksettaisiin, — toiset uteliaina näkemään, mihinkä heidän entisen tuttavansa Antin-Liisan lapset joutuisivat.

Huutokauppa alkoi, ja vasaramies ryhtyi toimeensa, kysyen ensiksi, mitä vanhimmasta vaadittaisiin. Mutta juuri kun

alkuun päästiin, huusi Renkalan isäntä, jonka talo oli vähän matkan päässä kirkonkylästä: »Tuokaa tänne kauppakalu vain, eihän sitä sikaa säkissä osteta, täytyyhän nähdä, mitä tavaraa teillä on, häh, häh» — ja isäntä nauroi omaa sukkeluuttaan niin, että hänen lihava vatsansa hölkkyi.

Nuori Aateli sanoi hiljaisella äänellä rovastille: »Suokaa anteeksi, että lausun mielipiteeni, mutta eikö olisi yhdentekevää, jos vain mainittaisiin lasten ikä.»

»Kyllä, siksi en olekaan tahtonut heitä tänne.» Ja nyt sanoi rovasti kansalle: »Kun tietää lasten iän, niin ei minun mielestäni ole tarpellista tuoda heitä nähtäviin. Vanhin tyttö ori kolmentoista-, toinen yhdentoista-vuotias, ja nuorin kahdeksan vuoden vanha poika.»

»Saaneehan heitä katsellakin sentään», virkkoi Renkala taas, »toinen on enemmän, toinen vähemmän roteva, tuokaa tavara tänne vain — hihi hii —»

Aateli punastui. Hänen muotonsa ilmaisi suurinta inhoa tuota miestä kohtaan. Näkyipä, että hänen oli vaikea olla ääneti, mutta hän oli vieras tässä, jolla ei ollut mitään sanottavaa asiassa.

Hetken perästä tuli kestikievarin emäntä sisään, tuoden nuo kolme orpoa muassaan. Hely oli sievännäköinen tyttö, jolla oli punaiset posket ja niissä syvät veitikkamaiset kuopat, mutta Iiri oli iäkseen pitkä, hento ja kalvakka ja hänen suuret harmaat silmänsä näyttivät niin surullisilta, ettei häntä säälimättä saattanut katsella. Martti poika seisoi vakaana kädet taskussa ja näytti välinpitämättömältä, ikäänkuin olisi hänelle ollut yhdentekevää, minne joutui.

»Vanhin tyttö on jo koko riski, mutta tuota toista saa kyllä syöttää turhaan vielä», tokaisi Renkala.

»Ei Renkalan ole pakko huutaa kumpaakaan», sanoi herastuomari.

Nyt alkoi huutokauppa uudestaan. Kestikievari huusi Helyn, ja sitte tuli Iirin vuoro. Samassa kun alettiin huutaa, juoksi tyttö raukka vasaramiehen luo, huudahtaen sydäntä vihlovalla äänellä: »Älkää panko minua huudolle! Älkää, älkää! Seppälän emäntä, ottakaa minutkin ja Martti veljeni!» Näin sanoen hän polvista syleili Seppälän emäntää.

Huuto lakkasi hetkeksi. Emäntä sai kyyneleet silmiinsä ja sanoi: »Hyvä lapsi, en minä teitä kaikkia saata ottaa, ei teistä paljoakaan anneta, mutta sen oitis äitinne kuoltua päätimme, että yhden teistä ottaisimme.»

»Ottakaa Martti kuitenkin!»  

»No otetaan poika sitte», sanoi kestikievari. »Saatammehan panna hänet kyytiä viemään jonkun vuoden päästä.»

»Annetaan huudon käydä järjestyksessä», sanoi kirkkoväärti.

»Seppälän emäntä, tehkää hyvin ja viekää lapset pois! Ne ovat jo kylliksi olleet täällä», lausui rovasti.

Emäntä vei lapset huoneesta, ja kun hän palasi, oli Seppälän isäntä huutanut myöskin Martin, mutta Renkala Iirin.

Aateli jätti hyvästi rovastin, sanoen: »Tämä oli surkein tilaisuus, minkä minä olen nuorella iälläni nähnyt. Kun taas tulen kotiin, täytyy minun oikein tutkistella meidän olojamme R:n pitäjässä, ovatko nekin yhtä huonolla kannalla.»

»Varmaankin», sanoi rovasti, »miten saattaisivatkaan olla paremmalla? Ei sellaisia asioita niin helposti muuteta.»

»Saadaanpa nähdä», uskalsi nuorukainen vastata ja läksi sitte pois.

Nuori Aateli meni kestikievarihuoneeseen. Hän kulki edestakaisin, sanoen itseksensä: »Meidän kurjat, meidän orpo raukat! Nyt minä olen iloinen siitä, että olen tuleva suuren tilan haltijaksi, sillä sellaisena saatan enemmän vaikuttaa hyvää siinä, missä epäkohtia havaitsen. Ihminen huutokaupalla — kuinka alentavaista! Se on varma, että tuosta pitää ainakin meidän seurakunnassamme loppu tuleman, jahka minä kartanoa hallitsemaan rupean; kentiesi ennenkin. Isäni ei ole kova vanhoillaanolija. Mutta jopahan hevonen on valjaissa.» Kiireesti kirjoitettuaan päiväkirjaan nimensä läksi Arvo Aateli ulos. Pihalla istui Renkala reessään ja huusi Iirille:

»Tule nyt joutuun, tyttö, ei sitä usein huutotyttöä isännän rinnalle rekeen aseteta, hihi hii» —

Iiri riensi rekeen, kyyneleet vierivät hänen silmistään, hän katsoi vielä kerran taaksensa, isäntä huimasi piiskallaan hevosta, ja Iiri läksi uutta kotiansa kohti.

Arvo katsoi heidän jälkeensä. Eräs pihalla seisova vanha kyytimies, joka myöskin loi silmänsä samaan suuntaan, sanoi: »Kyllä tuo lapsi sen tulee tuntemaan, että on orpo.»

»Niin, minäkin ajattelin», vastasi Arvo, »että eiköhän kyyhkynpoikanen ole joutunut haukan pesään?»

»No niin, en sitä juuri tahdo sanoa, paremmin nämä tänne jääneet ovat haukan pesään joutuneet. Harvoin kestikievarissa nuoret menestyvät. Mutta en minä sentään lastani tahtoisi nähdä kumpaisessakaan paikassa.»

Arvo istui rekeensä alakuloisena ja ajoi pois Seppälän kestikievarista.

KOLMAS LUKU

R:n pitäjässä pohjois-Hämeessä oli mäen päällä kauniin puiston keskellä Ihalan uhkea sukukartano. Tuuheitten vanhojen puitten välistä pilkoitti sieltä ja täältä sinertävä järvi kauniine saarineen. Aivan lähellä rantaa näkyi sievä punaiseksi maalattu asunto, jota suuri vanha koivu suojasi. Tässä pienessä rakennuksessa asui vanha neiti Joppe, joka ennen oli ollut sukukartanossa taloudenhoitajana, mutta myöskin perheen ystävänä ja neuvonantajana. Hän oli jo nykyisen patruunan isä-vainajan nuorena ollessa talossa ollut ja nyt vanhana saanut oman asunnon, jossa hän rauhassa sai viettää vanhuuden päiviään.

Tämän vanhuksen asuntoa kohti kulki Arvo Aateli verkalleen. Hän näytti miettiväiseltä.

Vanha neiti Joppe katsoi ulos ikkunastaan ja ajatteli nähdessään Arvon: »Poika näyttää niin vakaalta, mitäpä hän tuumanneekaan? Kukapa niitten nuorten pääkkösistä tähän aikaan selvää saa — on niin monta tuumaa ja mieltä heillä, että tuskin itse tietävät mitä tahtovat; hyvä poika hän on, ei hän minuakaan halveksi, tuleepa usein kysymään neuvoja minulta, koska olen muka paljon kokenut. Noh, totta tällä iällä jo jotakin on nähnyt, vaan eipä kaikki nuoret tahdo vanhan neuvoja seurata, mutta Arvo sen kyllä tekee ja Jumala häntä siunatkoon!»

Ovi aukeni ja Arvo astui sisään. Vanha neiti pani lasit nenälleen paremmin nähdäksensä lempi poikaansa.

»Kuinka täti jaksaa? Päivä on niin lämmin ja ihana, että luulin tapaavani teidät ulkona.»

»Täältä on laveampi näköala. Minun sopii nähdä sekä järvelle että Ihalaan päin, ja kun akkunani on auki, saan kyllin henkiä kesäistä ilmaa.»

»Todella täällä onkin vilpoista ja herttaista olla.»

»Mitä posti tänään toi? Tuliko kirjeitä?»

»Tuli. Setäni kirjoitti isälle, kehoittaen samalla, että minä lähtisin heille; mutta ei minua oikein haluta. Setä on kyllä kovin herttainen, mutta en minä viihdy serkkujeni parissa, me olemme varsin erilaisia mieliltämme.»

»Kyllä niin, sinä olet aivan isoisäsi, kapteeni-vainajan, luontoinen ja ihan hänen näköisensäkin. Jaa jaa», sanoi neiti ja puhui ikäänkuin itsekseen, »hän oli mies, joka katsoi ainoastaan ihmisen todellista arvoa, eikä hänen mielensä milloinkaan hehkunut ulkonaisiin komeuksiin. Mutta hänenkin vain täytyi kärsiä perityn korkeasukuisuutensa vuoksi — niin — niin, kärsiä sitä täytyy — eihän siihen mikään auta, ei rikkaus, ei köyhyys — mutta mitä näistä puhuu, ovathan ne ajat jo unohduksiin menneet.»

»Minä olen kuullut kaikkien puhuvan isoisästäni äärettömän suurella rakkaudella, ja äitinikin oikein ilostuu, kun vain joku sanoo minua isoisäni näköiseksi tahi luontoiseksi. Mutta isoäidistäni ei kukaan mainitse mitään, ei pahaa eikä hyvää. Mikähän siinä on? Eikö hän ollut hyvä?»

»Hyvänen aika, mitä kysytkään! Hän, joka ei pienimmälle sääskellekään olisi mitään pahaa tehnyt!»

»Olipa hän myöskin hyvää sukua, koska oli aatelinen neiti.»

»Kyllä, tietysti.»

»No eikö häntä siis mikään vaivannut? Äitini myöskin aina noin epäsuorasti vastaa, kun mummostani jotakin tahdon tietää. Niin, häntä ei koskaan haluta kertoa asioista, joita hän on ainoastaan kuullut eikä tarkemmin tunne. Mutta te, joka olette isoisäni aikana elänyt ja olitte talossa sukulaisena ja perheen ystävänä, te kyllä nuo asiat tunnette. Kertokaa nyt minulle isäni vanhempien elämänvaiheista.» Näin sanoen Arvo nousi katsomaan isoisänsä ja isoäitinsä kuvia, jotka olivat ripustetut vanhan neidin seinälle.

»Nuo molemmat, joita siinä katselet, eivät olleet luodut toisiansa varten. Eivät he onnellisia olleet», sanoi neiti Joppe.

»Mitä, elivätkö riidassa?»

»Ei, ei suinkaan! Eihän niin jalo mies kuin kapteeni-vainaja koskaan olisi riidellyt vaimonsa kanssa, eikä kapteenska koskaan ajatellut toisin kuin hänen miehensä.»

»Sepä kumma! Ja sentään sanoitte, etteivät he onnellisia olleet» — —

»Ottaisitko sinä halusta vaimon, joka aina vain sanoisi jaa, jaa, niin, niin, kaikkiin asioihin, joista tahtoisit keskustella hänen kanssaan? Jos niin on, neuvon sinua olemaan ilman vaimoa yhtähyvin, sillä mitä tuollaisella kumppanilla tekisit, joka ei tiedä mitään itse ja sen vuoksi on sinun ainaisena kaikunasi. Eihän kaksi ihmistä, jos viisaita ovat, koskaan ole niin aivan yksimielisiä, etteivät joskus vedä vähän vastakynttä.»

»Oliko hän siis hullu?»

»No ei, osa vähemmässäkin, mutta yksinkertainen hän oli oikein suuressa määrässä.»

»Mitenkä isoisäni noin kummasti erehtyi kumppania valitessaan? Älkää vain sanoko, että hän etsi rikkautta. Silloin minulta ryöstäisitte sen jalon kuvan, jonka hänestä sydämessäni olen säilyttänyt.»

»Ei, hän ei rikkautta etsinyt. Minä tahdon sinulle kertoa pääasiallisesti, mitenkä hänen kohtalonsa sellaiseksi tuli,

kuin se oli:

Nuorukaisena hän rakastui erääseen papintyttäreen, joka oli hyvin sivistynyt. Hän ei ollut mikään kaunotar, mutta vartalonsa oli sorea, hänen poskillaan hohti raitis puna ja hän oli erittäin miellyttävä, iloinen ja viisas tyttö. Nuoret tapasivat usein toisensa, vaikka asuivat eri pitäjissä, sillä vanhemmat pitivät seuraa toistensa kanssa. Vuosi vuodelta kiihtyi nuorten rakkaus, mutta kun isoisäsi vanhemmat huomasivat sen, rupesivat he harvemmin pappilassa käymään sekä kokivat kaikin tavoin estää nuoria tapaamasta toisiaan. Tuo järkevä tyttö huomasi sen kylläkin pian. Hän taisteli nyt omaa sydäntänsä vastaan kovan taistelun, jonka seurauksena oli se, että kapteeni-vainaja, kun hän kosijana tuli tytön luo, sai rukkaset. 'Minä rakastan sinua', sanoi tyttö kapteenille, 'ja tiedän myöskin ansaitsevani sinun rakkautesi. Mutta sukulaisesi halveksivat minua siksi, etten ole samaa säätyä kuin he, ja vähitellen he saattaisivat kentiesi muuttaa sinunkin mielesi, — ja silloin — niin, silloin olisi minun onneni hukassa.' Mutta kapteeni vakuutti, ettei hän milloinkaan muuttuisi. Hän kirjoitti tytölle kirjeen, jossa oli pieni muistoruno. Se kuului näin:

'Armaastaan kyyhky pieni pois ennen eriää, kuin sinua, kallis Meeri, sun sulhos hylkäjää.'

Vaan tyttö pysyi lujana päätöksessään. Siitä kapteenin koko suku kovin häntä kunnioitti. He sanoivat: 'Hän on todellakin jalo, emme parempaa miniää toivoisi, jos hän vain olisi — vapaasukuinen» — mutta siinäpä se oli se suuri juopa, johon viisas Meeri tiesi hukkuvansa, ellei olisi aikoinaan pelastanut itseänsä. Meeri jäi kuitenkin naimattomaksi koko iäkseen ja oli onnellinen, sillä kaikki, jotka hänet tunsivat, pitivät häntä rakkaana. Kapteeni ei myöskään olisi tahtonut naimisiin mennä, mutta kun hän oli sukukartanon omistaja, tarvitsi hän emännän taloonsa, ja hänen vanhempansa kiusasivat häntä niin kauan, että hän vihdoin suostui ottamaan vaimokseen erään köyhän aatelisneidin, joka oli hyvin yksinkertainen. Kapteeni kyllä ilmoitti tytölle sydämensä tilan — että toinen oli hänen rakkautensa saanut — mutta tyttö oli yhtä kaikki tyytyväinen, kun sai kauniin miehen ja pääsi sukukartanon emännäksi. Siinä nyt olet saanut kuulla, miksikä isoisäsi tuollaiseen naimiseen meni.»

»En minä vain tässä suhteessa tahtoisi isoisäni kohtalon alaiseksi joutua! Aatelisneitoa en myöskään ota, en milloinkaan. Sen olen sanonutkin vanhemmilleni, jotta tottuisivat ajatukseeni. Heidän täytyy se tietää, etten minä ketään yksinkertaista röökinää aio naida.»

»Hyvänen aika, mitä nyt tuumitkaan? Eihän kaikki röökinät ole yksinkertaisia. Mutta kyllä sen sanonkin, että tyhmiä ihmiset ovat, kun perittyyn, nimeen panevat enemmän arvoa kuin jaloon sydämeen. Vaan kyllähän maailma siinä suhteessa nyt jo onkin muuttunut.»

»On kyllä. Mutta tässä nyt olen jutellut näin kauan, vaikka vanhempani odottavat minua päättämään matkastani. — Setäni mailla on paljo jäniksiä ja lintuja; ehkä lähden sentään, niin pääsen metsästämään.»

»Katso vain, ettet huonoa saalista saa. Todella, minä varoitan sinua! Tuollaiset nuket, kuin serkkusi on, harvoin tekevät järkevän miehen onnelliseksi, mutta usein on tapahtunut, että ovat vieneet viisaan miehen järjen, ja mies parat ovat huomanneet sen vasta silloin, kuin katuminen on käynyt liian myöhäiseksi.»

»Älkää pelätkö, ei minua nuket miellytä, ajattelevien ja järjellisten ihmisten seurassa olen aina parahiten viihtynyt. Mutta nyt minun täytyy mennä. Hyvästi, täti!»

Arvo läksi käymään kotiin päin ajatellen: »Tuo täti minua on aina lellitellyt, mutta toisaalta hänen neuvonsa monessa suhteessa kuitenkin ovat parsineet sen, mitä hänen liiallinen hyväntahtoisuutensa ehkä olisi minua vahingoittanut. Hm, hän pelkää, että mielistyisin serkkuuni; siitä hän saa olla huoletta!» Arvo oli nyt ennättänyt kotiin ja läksi suoraan äitinsä kamariin.

»No mitä kuuluu, poikani, oletko päättänyt lähteä?» kysyi hänen äitinsä.

»Olen», vastasi Arvo.

Patruuna Aateli tuli huoneeseen ja sanoi, nähtyänsä Arvon: »Sinä lähdet kai jo tänään matkalle?»

»Lähden. Nyt on metsästysaika juuri käsissä ja metsälammet ovat täynnä sorsia.»

»Nuo ikävät jahtimatkat», sanoi patrunessa, »ne minua aina huolestuttavat; lankoni maatilalla on kovin synkkiä metsiä, entä jos vielä eksytte siellä. Aksel ei suinkaan paljon tunne niitä.»

»Ahto Nurmi tulee kyllä mukaamme; kun kolmisin menemme, niin ei meidän yhtään ole hätää, ja sitä paitsi Ahto kyllä usein on setäni mailla metsästämässä ollut, kyllä hän ne tuntee. Tunteepa vielä Renkalankin metsät.»

»Urholla saat ajaa ensi kestikievarivälin, vaan sitte kyydillä, sillä minä tarvitsen hevosiani kylvöjen takia», sanoi patruuna.

»Hauskempi onkin kyydillä kulkeminen, sillä matka joutuu pikemmin.»

»Lähde nyt vaatteitasi säälimään matkalaukkuun», käski patrunessa, »minä menen sinulle panemaan vähän eväitä mukaan».

Arvo meni kamariinsa, veti piironkinsa laatikon auki, otti sieltä vaatteet, joita luuli tarvitsevansa mukaansa, ja rupesi niitä sovittelemaan matkalaukkuun. Samassa vanha Maija, joka oli talossa kauan palvellut, tuli sisään, tuoden esiliinassaan koko joukon sukkia, joita hän tarjosi Arvolle, sanoen: »Tässä on uusia puhtaita sukkia, ottakaa ne mukaanne.»

»Maija hyvä, en minä niitä kaikkia tarvitse.»

»Ottakaa vain! Jos jalat metsässä kastuvat, niin nämä ovat hyvät olemassa.» Ja kursailematta Maija pani sukkaparit matkalaukkuun sinne ja tänne, missä vain havaitsi pienen kolon vaatteitten välissä.

»Olkoot nyt siinä sitte», sanoi Arvo. »Mutta Maija hyvä, laittakaa minulle kahvia, sitä mielelläni joisin, sillä semmoista kahvia, jota te keitätte, en saa, ennenkuin takaisin palajan.»

»Voi, voi, tuota maisteria, mitä hän sanookaan! Kyllä maar sitä semmoista jokahinen keittää. Menkää vain sisareni, lukkarin matamin luo, hän laittaa varsin yhtä hyvää kuin minäkin — vaikka vähän liiaksi väkevää se sentään ehkä on, sillä hän on jo unhottanut, kummoista hienommissa herroissa laitetaan. Aioin juuri pyytää, että maisteri poikkeisi sinne lukkarille taikka antaisi kyytipojan viedä minulta sisarelleni terveisiä. He asuvat siellä kirkonkylässä.»

»Kyllä tiedän ja toimitan terveiset perille, mutta kahvia tahdon täällä kotona juoda.»

»Niin kai, sehän onkin aivan valmista lakin alla selkenemässä, ja lämpimiä nisukaakkusia panen pöydälle, tulkaa vain juomaan.»

Maija kiirehti toimeensa, ja Arvo meni vanhempiensa kanssa juomaan kahvia.

Hevonen oli portaitten edessä valjastettuna, ja kun Arvo oli juonut, otti hän jahtilaukun ja pyssyn mukaansa, sanoi jäähyväiset vanhemmilleen ja meni kääseihinsä. »Hei Urho, nyt sitä mennään!» huusi hän hevoselleen, nykäisten ohjaksista, ja samassa mentiinkin niin, että kääsit tärisivät.