Koston henki - Romaani

August Blanche

Informations

• Publié par: mephang
• Publié le: 08 décembre 2010
• Nombre de lectures: 36
• Langue: Finnish

Extrait

The Project Gutenberg EBook of Koston henki, by
August Blanche
This eBook is for the use of anyone anywhere at
no cost and with almost no restrictions whatsoever.
You may copy it, give it away or re-use it under the
terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Koston henki Romaani
Author: August Blanche
Translator: Eero Alpi
Release Date: June 28, 2008 [EBook #25924]
Language: Finnish
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG
EBOOK KOSTON HENKI ***
Produced by Matti Järvinen and Distributed
Proofreaders Europe.KOSTON HENKI
ROMAANI
August Blanche
Suomentanut
Eero Alpi
Ensimmäisen kerran julkaissut
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1916.
Digitalisoitu vuoden 1922
toisesta painoksesta.I
VENE
Myöhään eräänä iltana marraskuussa v. 1816
muuan keski-ikäinen mies enemmän hiipi kuin
asteli Nybron satamalaiturilla Tukholmassa,
taluttaen kädestä pientä poikaa, joka näytti noin
kahdeksan vuotiaalta.
Hiipivällä miehellä oli yllään karvanuttu ja päässä
verasta tehty lakki sekä toisessa kädessään
ryhmysauva, ja hän oli voimakkaan ja käskevän
näköinen. Hän ei suinkaan näyttänyt olevan vieras
sattumalta vastaantuleville jaalojen miehille, sillä he
nostivat hänelle lakkiaan, vaikkakin hän jotensakin
kylmästi vastasi kohteliaisuudenosoituksiin, ja
tunnustettava on, että nämä näkyivätkin pikemmin
johtuvan pelosta kuin mistään leppeämmästä tai
hyväntahtoisemmasta tunteesta.
— Isä kulta, saanko hiukan juosta itsekseni? —
pyysi poikanen, koettaen irroittautua taluttavasta
kädestä.
— Juoksehan nyt, mutta varo putoamasta mereen,
— vastasi mies, hellittäen pojan kädestä; — niin,
älä astu harhaan, rasavilli!
Mies pysytteli kuitenkin pojan rinnalla, kunnes hän
äkkiä seisahtui huomatessaan pienen veneen, jokajuuri laski hieman ulohtaalle ankkuroineen jaalan
viereen, muutaman sylen päässä laiturista.
Veneessä näkyi naishenkilö, jolla oli liina päässä, ja
muustakin puvustaan päättäen hän näytti kuuluvan
työläisluokkaan.
— Soutakaa vene tänne, matami tai neiti tai mikä
lienettekin, — huusi satamasillalla seisova mies,
äänessään jälleen tuima sävy.
Joko nainen ei tätä käskyä kuullut tai siitä
välittänyt, ainakaan hän ei vastannut mitään.
— Oletteko te kuuro vai onko lempo tukkinut
suunne? — ärjäisi mies kahta kovemmin, läheten
aivan sillan laitaan.
— Kuka huutaa? — kuului viimein kaunissointuinen
naisääni kysyvän veneestä; — kellä on minulle
asiaa tähän aikaan illasta?
— Sen saatte tietää, kun soudatte tänne, —
vastasi mies; — mutta miksi ette tottele heti?…
Ettekö kuule, mitä minä sanon?
— Totteleko? — toisti nainen; — en tiedä olevani
velvollinen tottelemaan.
— Ahaa! — mutisi mies itsekseen; — olisikohan se
jälleen sama nainen… Hän koettaa muuttaa
ääntään, mutta minua hän ei sillä petä… Tässä on
tekeillä joku uusi kuje … entäpä jos…
— Mitä tahdotte?… En tunne teitä, — lausui jälleennaisääni, tällä kertaa kuitenkin hiukan alakuloisena
ja vapisevana.
— Ettekö tunne minua?… Hitto, kun se
kuulostaakin hienolta!… Kuinka kauan minun täytyy
odottaa teitä, kaunokainen?… Tahdotteko ehkä,
että minä työnnän, veneen vesille ja tulen teitä
tervehtimään… Miksi pysyttelette siellä jaalan
suojassa?… Aiotteko kehveltää saaristolaiselta
muutamia kunnon kahvipuita?
— Minulla on rauhallisempi olo täällä aluksen
vieressä, — virkkoi nainen, nousten seisaalle
veneessä ja katsoen satamaan päin, ikäänkuin
hänkin olisi odottanut jotakuta.
Se ei jäänyt mieheltä huomaamatta, ja hän mietti
hetkisen.
— Odotatteko jotain? — kysyi hän vihdoin.
— Odotan.
— Ketä tai mitä, jos saan olla nenäkäs kysymään?
Hä?…
— Odotan tavaroita, jotka minun on soudettava
kaupunkiin.
— Mitä tavaroita?
— Muuatta arkkua… Mutta tuohan on merkillistä
uteliaisuutta, ja minä en käsitä…
— Kenen arkkua?— Erään tytön, joka on asunut
Ladugårdslandetissa, mutta eilen muutti
kaupunkiin… En kuitenkaan ymmärrä, mitä herralla
on sen asian kanssa tekemistä.
— Miksi hän ei itse tule hakemaan arkkuaan?…
Hä?
— Minä odotan häntä parhaillaan tulevaksi.
— Entä miten se saadaan alas veneeseen?
— Arkun saavuttua minä tietysti soudan laiturin
viereen.
— Miksette souda tänne ennemmin?
— Siksi että … yksinäisen tytön on vaarallinen
joutua tekemisiin rantajätkien kanssa tähän aikaan
vuorokaudesta.
— Tyttö-parka!… Minä olen teidän turvananne…
— En ole mielelläni tekemisissä kenenkään
kanssa… Kiitän kuitenkin hyvästä tahdostanne…
Jos saan olla rauhassa, on kiitollisuuteni
kaksinkertainen.
— Ei mitään kiittämistä… Luulin teitä varkaaksi,
joka tahtoi anastaa jaalasta jotain… Hyvää yötä,
pikku neito tai matami!
— Hyvää yötä!
Mies poistui siltä paikalta, missä hän äsken oliseisonut, ja piiloutui lähimmän halkopinon taa.
Hänellä ei näyttänyt olevan halua lähteä rannasta
niinkään pikaa.
— Isä, isä! — huusi Albert, joka oli jäänyt
paikalleen; — veneessä on myöskin pieni tyttö,
melkein yhtä iso kuin minäkin… Isä rakas, katso,
katso!
— Tule tänne, Albert! — kutsui isä, joka nyt vasta
huomasi kaivata poikaa ja astui muutaman
askeleen rantaan päin.
— Hän makaa ja nukkuu isä, ja hänellä on
päässään pieni keltainen hattu, — jatkoi poika,
kuulematta isän käskyä; — minä näen hänet,
vaikka hän makaakin veneen pohjalla.
— Tule tänne, Albert, etkö kuule!
— Heti, isä kiltti!… Voi, isä, auta, auta!
— Taivaan nimessä! Poika putosi mereen! —
huudahti isä, syöksyen laiturille.
Miehen ja lapsen huutoihin vastattiin veneestä, joka
heti läksi jaalan kupeelta ja muutamin reippain
aironvedoin pääsi laiturin luo.
Mies heittäytyi pitkäkseen laiturille ja kurkoitti
kättänsä alas, mutta hän ei yltänyt veteen, vaan
epätoivoisissa ponnistuksissaan repi sormensa
verille lankkunauloihin. Mutta veneessäoleva
nainen osasi käsiksi pojan pitkiin kiharoihin juuri
kun tämä oli vaipua toisen kerran upoksiin, ja saihänet täten vedetyksi veneeseen.
— Jumalan kiitos! Hän on pelastettu! — huudahti
nainen vilpittömän iloisesti.
— Antakaa hänet tänne, ojentakaa hänet minulle!
Jumala siunatkoon teitä, hyvä nainen! — huusi isä,
ojentaen käsivartensa alas venettä kohti.
Samassa lähestyi paikkaa varovaisesti ja
varpaisillaan muuan merimiehen asuun puettu
nuorehko mies, ikäänkuin peläten ilmituloa.
Hänet nähdessään nainen hätkähti.
— Poika on kuollut! — huudahti hän kovin
levottomin katsein, jotka kuitenkin vähemmin
kohdistuivat hänen pitelemäänsä hukkuneeseen
lapseen kuin viimeksi saapuneeseen; tämäkin
puolestaan ilmaisi suurta hätäännystä.
— Kuollut! Kuollut! — kirkui isä, temmaisten lapsen
syliinsä, ja sydäntäsärkevästi voivotellen hän lähti
juoksemaan pientä puutaloa kohti, joka siihen
aikaan oli sataman vieressä parmaajan asuntona.
Merimies hyppäsi alas veneeseen, joka rajusta
liikkeestä keikahti kaatumaisilleen.
— Jumala ja kaikki pyhät enkelit olkoot kiitetyt, sinä
olet pelastettu, Carl… Pelastettu! Pelastettu! —
hoki nainen sekä suurimman tuskan että
rajattomimman riemun vallassa.
Vene työntyi rannasta ja lähti nopeaan kuin lintuliitämään yli hopeanhohtavien laineitten.