The Project Gutenberg EBook of Työn orja, by Eino LeinoThis eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it,give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.netTitle: Työn orjaAuthor: Eino LeinoRelease Date: December 20, 2004 [EBook #14385]Language: Finnish*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TYÖN ORJA ***Produced by Tapio RiikonenTYÖN ORJAKirj.Eino Leino1911.[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja,Onnen orja.]1.—Kah! Sinähän se olet?—Päivää, päivää. Mitä sinä teet täällä Berlinissä?Tohtori Johannes Tamminen ja sähköteknikko Topi Huotari puristivat sydämellisesti kädestä toisiaan.He olivat vanhoja tuttavia. Edellinen oli asunut koko talven Berlinissä, jälkimmäinen kertoi palailevansa viimeksiSveitsistä, jossa hän oli ollut tutkimassa jotakin alaansa kuuluvaa uutta keksintöä.—Valtion matkarahalla? kysyi Tamminen.—Eikö hiidessä! Oman yhtiön kustannuksella.—Se on totta. Sinähän olet toimitusjohtaja.—Epäilemättä. Mutta minä aion pian vaihtaa asemaa.—Saat paremman paikan?—Paremman palkan luonnollisesti. Ja sinä?—Jatkan tiedettäni. Kaikessa hiljaisuudessa.He eivät olleet toisiaan vuosikausiin tavanneet. Topi Huotari ehdotteli, että he menisivät jonnekin juomaan lasin viiniä.Tamminen katsoi miettivästi kelloaan.—Minun pitäisi oikeastaan jo aikoja sitten istua työpöytäni ääressä, ...
The Project Gutenberg EBook of Työn orja, by
Eino Leino
This eBook is for the use of anyone anywhere at
no cost and with almost no restrictions whatsoever.
You may copy it, give it away or re-use it under the
terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Työn orja
Author: Eino Leino
Release Date: December 20, 2004 [EBook #14385]
Language: Finnish
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG
EBOOK TYÖN ORJA ***
Produced by Tapio RiikonenTYÖN ORJA
Kirj.
Eino Leino
1911.
[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja,
Naisen orja,
Onnen orja.]
1.
—Kah! Sinähän se olet?
—Päivää, päivää. Mitä sinä teet täällä Berlinissä?
Tohtori Johannes Tamminen ja sähköteknikko Topi
Huotari puristivat sydämellisesti kädestä toisiaan.
He olivat vanhoja tuttavia. Edellinen oli asunut koko
talven Berlinissä, jälkimmäinen kertoi palailevansa
viimeksi Sveitsistä, jossa hän oli ollut tutkimassajotakin alaansa kuuluvaa uutta keksintöä.
—Valtion matkarahalla? kysyi Tamminen.
—Eikö hiidessä! Oman yhtiön kustannuksella.
—Se on totta. Sinähän olet toimitusjohtaja.
—Epäilemättä. Mutta minä aion pian vaihtaa
asemaa.
—Saat paremman paikan?
—Paremman palkan luonnollisesti. Ja sinä?
—Jatkan tiedettäni. Kaikessa hiljaisuudessa.
He eivät olleet toisiaan vuosikausiin tavanneet.
Topi Huotari ehdotteli, että he menisivät jonnekin
juomaan lasin viiniä. Tamminen katsoi miettivästi
kelloaan.
—Minun pitäisi oikeastaan jo aikoja sitten istua
työpöytäni ääressä, sanoi hän. Mutta olkoon
menneeksi! Tämän harvinaisen tapauksen
kunniaksi.
—Sinä olet aina yhtä ahkera?
—Ei auta muu, jos aion kesään mennessä saada
valmiiksi jotakin. No niin, minä tulen mukaan, mutta
vain muutamaksi minuutiksi.
—Peijakas, sinähän sähkön ja höyryn aikakauteen—Peijakas, sinähän sähkön ja höyryn aikakauteen
kuulut, nauroi Topi.
Tunnen itseni tuiki vanhan-aikuiseksi sinun
rinnallasi.
—Sähköä se on henkinenkin sähkö.
He seisoivat Brandenburgin portin luona, jonne
Johannes tavallisesti ulotti yksinäiset
kävelymatkansa tuolta Potsdamin puolelta, missä
hänen asuntonsa oli. Topi taas oli aikonut
Tiergarteniin.
Johannes tiesi lähellä hyvän viinipaikan.
Pian istuivat he myymälän takaosassa, hiljaisessa,
puolihämärässä huoneessa, joka oli
miehenkorkuisilla aituuksilla jaettu mukaviin
pilttuisiin.
Seinällä komeili suuri, erinomainen kuva
Strindbergistä. Topi kääntyi sitä tutkimaan.
—Tämä on Strindbergin vanha viinipaikka, selitti
Johannes.
—Tosiaankin!
Paikka sai Topille miltei pyhyyden leiman.
Niin käytännöllisellä alalla kuin hän olikin, hän
harrasteli nimittäin suuresti kirjallisuutta.
Strindbergiä hän taas suorastaan jumaloitsi,
vaikkakaan hän ei voinut ymmärtää tämännaisvihaa.
—Taikka ei oikeastaan aivan sama, lisäsi Johannes
välinpitämättömästi.
Isäntä on vain sama. Mutta hän on muuttanut sen
jälkeen.
—Niinkö? virkahti Topi hajamielisesti.
Hän oli jo keksinyt seinältä erään toisen taulun,
merimaiseman Strindbergiltä, jonka tämä joskus
lienee ravintolan isännälle lahjoittanut.
Tavallinen kuolevainen ei siinä nähnyt paljon muuta
kuin mustaa. Mutta Topin haltioituneessa mielessä
se kasvoi yhdeksi aikamme etevimmistä
taideteoksista.
—Se on sentään poika, se Strindberg! vahvisti hän
vielä kerran ajatuksensa. On se poika.
—Maljasi. Sinä olet sama entusiasti kuin ennenkin.
—Mutta myös sama materialisti. Taikka
oikeastaan, paljon pahempi vielä. Kehityn
kumpaankin ulottuvaisuuteeni.
—Hyvään ja pahaan?
—Henkiseen ja aineelliseen, nauroi Topi.
—Minä puolestani etsin edelleenkin keskipistettäni.Johannes sanoi sen enemmän leikillä kuin todella,
sillä olihan hänellä, ja juuri hänellä, henkinen
keskipisteensä.
Siitä ei Topikaan tiennyt mitään. Se oli hänen
unelmiensa määrä ja työnsä tarkoitusperä.
Kukaan ei tiennyt siitä. Eikä hänellä myöskään ollut
mitään halua ruveta sitä ennen aikojaan maailmalle
ilmoittelemaan.
Seurasi hetken hiljaisuus.
Johannes kysyi, milloin Topi oli tullut Berliniin.
—Tänä aamuna. Suoraan Münchenistä.
Hän oli sinne huvin vuoksi pistäytynyt. Hänellä oli
myöskin matkaseuraa.
—Keitä?
—Tietysti suomalaisia. Niitähän kohtaa nykyään
kaikkialla. Hauskaa väkeä muuten.
Topi luetteli eräiden suomalaisten liikemiesten
nimiä, joukossa joku taiteilijakin. Huvimatkailijoita
ne olivat, Italiasta palailevia, jotka hän oli äkki-
arvaamatta Münchenissä yhdyttänyt.
—Olin juuri menossa Raatihuoneen kellariin, kertoi
Topi, tiedäthän, tuohon maanalaiseen
viiniravintolaan, niin tulevat ovella vastaan minua…Mitäs muuta, tulijat olivat kääntyneet takaisin. He
olivat istuneet koko päivän yksissä ja päättäneet,
koska he kaikki olivat kotimatkalla, palata samassa
matkueessa Berlinin ja Köpenhaminan kautta
Helsinkiin.
—Ja missä he tällä hetkellä ovat?
—Museoissa. Taidetta tutkimassa.
Topi ei ollut viitsinyt seurata heitä sinne. Niin hän oli
jäänyt yksin ja tavannut Johanneksen. Mutta hän
oli luvannut syödä päivällistä heidän kanssaan
Kempinskissä.
—Luonnollisesti! hymyili Johannes. Kenties veli
tulee mukaan?
—En, Herran nimessä!
Johannes Tammisella oli vilpitön kauhu kaikkia
maamiehiä kohtaan. Varsinkin vihasi hän kaikkia
tilapäisiä, ulkomailla tapahtuvia tuttavuuksia, jotka
solmittiin pelkän yhteisen isänmaan ja
kotipaikkatunteen hyllyvällä perustalla.
Äsken hän oli tehnyt silmänräpäyksellisen
poikkeuksen tavoistaan, suostuessaan tulemaan
Topin kanssa hetkeksi tähän viinitupaan. Mutta he
kaksi olivat vanhoja tuttavia.
Kuitenkin hän jo nyt katui satunnaista heikkouttaan.Olisi parempi, ajatteli hän, jos istuisin tälläkin
hetkellä oman työpöytäni ääressä.
Olihan se sittenkin hänen ainoa ilonsa. Ja
ylimalkaan hänen mielestään ainoa ihmisen
arvoinen ilo maailmassa.
Tuttavuudet! Mitä ne olivat?
Kosteikkoja erämaassako? Eivät, vaan erämaita
sille, jolla oli omassa työssään kukkivat keitaansa ja
kosteikkonsa.
Topi ei voinut arvata, miten epäystävällisesti toinen
hänestä ja ylimalkaan muusta maailmasta tällä
hetkellä ajatteli. Mutta hän katsoi Johannekseen
kummastuneena.
—Kuinka niin? kysyi hän. Työ estää?
—Etupäässä työ. Mutta muutenkaan en missään
tapauksessa suostuisi tuohon seuraan tulemaan.
—Miksi et? Seura kuin seura.
—Suoraan sanoen: suomalaiset ovat viime vuosina
ruvenneet todellakin sietämättömässä määrässä
matkustelemaan.
—Se voi olla totta, nauroi Topi. Sinä et rakasta
kansalaisiasi?
—Kyllä, kaukaa, hymyili Johannes.—Mutta läheltä?
—En tiedä mitään inhoittavampia olentoja.
He kilistivät.
—Kiitos kohteliaisuudesta.
—Läsnäolijoita luonnollisesti lukuun ottamatta.
—Tuolla rajoituksella voin minäkin jossakin määrin
yhtyä edellisen. puhujan mielipiteeseen.
He nauroivat ja kilistivät lasejaan.
Johannes kehitteli edelleen kantaansa. Olihan
tietysti hyvä, että hänen armaat maamiehensä
matkustivat. Olihan se merkki maan nousevasta
varallisuudesta, kasvavasta sivistyskaipuusta,
europalaistumisesta, kansainvälistymisestä. Mutta
se olisi ollut vielä ilahduttavampi merkki siitä
kaikesta, jos he eivät aina ja jokapaikassa olisi vain
toistensa seuraa etsineet.
Miksi he eivät voineet olla yksin tai ulkomaalaisten
kanssa? Sehän olisi kenties ollut kehittävää. Mutta
nyt he nuuskivat toisiaan jokaisesta Europan
nurkasta ja sulkivat siten itseltään nekin pienet
kehittymismahdollisuudet, joita uusien vaikutusten
vastaanotto muuten ehkä olisi taannut heille.
—Saa siitä yksinäisyydestäkin kyllänsä, väitti Topi.
Varsinkin näin perheellinen mies…