The Project Gutenberg EBook of Vuosisatojen perintö 1, by AuraThis eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it,give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.orgTitle: Vuosisatojen perintö 1 Arpaa heitettäissäAuthor: AuraRelease Date: June 1, 2008 [EBook #25669]Language: Finnish*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VUOSISATOJEN PERINTÖ 1 ***Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.VUOSISATOJEN PERINTÖKirjoittanutAura [Betty Elfving]I OSAARPAA HEITETTÄISSÄEnsimmäisen kerran julkaissutWerner Söderström 1902.Epäluulo vieroitti ensin yksityiset mielipiteet. Nyt tunkeutui se, nostaen vihaa, niiden kansojen keskeen, jotka silloinyhdessä muodostivat Svean valtakunnan. Suomalaiset luulivat itsensä kavalletuiksi, pahoin kohdelluiksi, ja se tuntui sitäilettävämmältä, kun se tuli niiden puolelta, joiden edestä he olivat uhranneet verensä ja henkensä.Fr. Cygnæus.JOHDATUS.Suomen aavoista, monasti ylistetyistä vesistöistä on Saimaalla etusija. Keskellä milloin hymyilevän valoisia milloinsynkän, vakavia vuoriselänteitä leviää Saimaa laajana kuin meri, ja katselijan eteen aukenee tummanvihreiden rantojensylissä loppumattomasta yhä uusia saaria ja salmia, luotoja ja kareja. Yhdestä sen lahdesta Viipurin läänin Lapvedenpitäjässä pistää niemimaa pohjoiseen. Sitä rajoittaa etelässä Salpausselkä ...
The Project Gutenberg EBook of Vuosisatojen perintö 1, by Aura
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it,
give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org
Title: Vuosisatojen perintö 1 Arpaa heitettäissä
Author: Aura
Release Date: June 1, 2008 [EBook #25669]
Language: Finnish
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VUOSISATOJEN PERINTÖ 1 ***
Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
VUOSISATOJEN PERINTÖ
Kirjoittanut
Aura [Betty Elfving]
I OSA
ARPAA HEITETTÄISSÄ
Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1902.
Epäluulo vieroitti ensin yksityiset mielipiteet. Nyt tunkeutui se, nostaen vihaa, niiden kansojen keskeen, jotka silloin
yhdessä muodostivat Svean valtakunnan. Suomalaiset luulivat itsensä kavalletuiksi, pahoin kohdelluiksi, ja se tuntui sitä
ilettävämmältä, kun se tuli niiden puolelta, joiden edestä he olivat uhranneet verensä ja henkensä.
Fr. Cygnæus.JOHDATUS.
Suomen aavoista, monasti ylistetyistä vesistöistä on Saimaalla etusija. Keskellä milloin hymyilevän valoisia milloin
synkän, vakavia vuoriselänteitä leviää Saimaa laajana kuin meri, ja katselijan eteen aukenee tummanvihreiden rantojen
sylissä loppumattomasta yhä uusia saaria ja salmia, luotoja ja kareja. Yhdestä sen lahdesta Viipurin läänin Lapveden
pitäjässä pistää niemimaa pohjoiseen. Sitä rajoittaa etelässä Salpausselkä ja sen muita sivuja huuhtovat Saimaan
aallot. Tämän niemen muinoin tuuheata lehtimetsää kasvavassa kärjessä sijaitsi aikanaan köyhä kylä, arvoton muille
kuin sen omille asukkaille, joista seudun kauneus ja oma koti erämaassa olivat kallisarvoisempia kuin koko muu
maailma. Tämä, Lappeenrannaksi sanottu paikka, oli vanhastaan tunnettu niiden tavaroiden purkauspaikkana, joita
pohjoisesta tuotiin 5:den peninkulman päässä olevaan Viipuriin. Isonvihan jälkeen perustettiin siihen samanniminen
kaupunki, joka, sittenkun Viipuri oli menetetty, sai sotaisen merkityksen puolustuskohtana idästä päin tulevia vaaroja
vastaan. Sitä varten rakennettiin linna kärjen pohjoisimpaan päähän tahi oikeastaan likeiselle saarelle, mutta kun sillä ei
luultu olevan lujempaa vastustusvoimaa, ympäröittiin itse kaupunki tykitetyillä multavalleilla. Piankin tuli ilmi, että nämä
puolustustoimet kyllä olivat tarpeen.
Kaarle XII:nen sotainen ura oli 1718 päättynyt. Peljättynä ja ihailtuna, rakastettuna ja vihattuna oli hänet kaatanut ei
vihollisen vaan, kuten väitettiin, omista riveistä lähtenyt luoti. Ruotsi seisoi perikatonsa partaalla ja Suomessa oli kurjuus
ylimmillään. Tahdottomana välikappaleena oli valtakunta viimeisiin ääriin saakka myöntynyt kuninkaan vaatimuksiin, ollen
tottuneena hänen edeltäjiensä aikana näkemään kuninkaan persoonassa kansalaisen kunnian ja onnen turvaajan. Se
tapa, millä Kaarle XII oli väärinkäyttänyt valtaansa, aiheutti yrityksiä saada rajaton yksinvalta supistetuksi. Ensimmäiset
askeleet kävivät kansanvaltaiseen suuntaan, mutta ohjakset luisuivat pian ylimystön käsiin, joka sitten saattoi Kaarlen
jälkeläisen, Fredrik I:sen, pelkäksi varjokuvaksi, mutta aateliston kaikkivaltiaaksi. Se suunnaton joukko upseereja, joka
1721 vuoden rauhan jälkeen kasaantui Ruotsiin, synnytti mielissä levottomuutta, joka tavalla jos milläkin pyrki
pääsemään ilmoille. Rauhan toimet eivät soveltuneet niille, jotka osasivat käyttää ainoastaan miekkaa, semminkin kun
heillä suurimmaksi osaksi tuskin oli jokapäiväistä leipää, ja parempiosaiset kohtelivat heitä ylönkatseella, jos he
hädässään turvautuivat porvarilliseen elinkeinoon.
Eri mielipiteitä harrastaen, hajaantui voitolle päässyt puolue pian kahteen leiriin, Hattuihin ja Myssyihin, jotka taistelivat
keskenään hengen edestä. Omat edut ja ulkovaltojen houkutukset tukahuttivat yhä enemmin harrastukset isänmaan
hyväksi. Sota! siinä päivän tunnussana, ja johtajien sokaisemana huusi väkijoukko suurten mukaan, joita vastaan se
ennen oli taistellut. Ruotsin kansalle oli sota kuitenkin vastenmielinen, mutta Tukholmassa ajateltiin toisin. Siellä vaativat
vanhat ja nuoret kostoa Venäjälle, joka rauhan teossa oli saanut haltuunsa Itämeren maakunnat ja Inkerin ja kokonaan
valloitetusta Suomesta pidätti itselleen Viipurin ja osan Karjalaa. Hatut uhkuivat nyt kostoa, jota tietysti paljastetuin
miekoin oli voittajalta etsittävä. Ranskakin hautoi tuhoa Venäjän kasvavalle vallalle ja sieltä oli jo saatu ei ainoastaan
loistavia lupauksia, vaan helisevää kultaakin. Myssyt, jotka tahtoivat rauhaa ja yhteyttä Venäjän kanssa, olivat nekin
käyttäneet apurahoja hyväkseen, vaan joutuivat kuitenkin tappiolle. Sota näytti yhä uhkaavammalta vaan ei kuitenkaan
vielä välttämättömältä. Lopullinen ratkaisu riippui valtiopäivistä, jotka kokoontuivat joulukuussa 1740.
Jo edellisenä vuonna oli Suomeen siirretty 1,600 ruotsalaista sotamiestä, mutta kun Venäjä kysyi syytä siihen, vastattiin,
että miehistö käytetään suomalaisten linnarakennusten töihin ja ettei Ruotsin hallituksella ollut muuta kuin rauha
mielessä. Silloinen ylipäällikkö Suomessa, paroni Cronstedt, teki kirjeessä kuninkaalle selkoa yleisestä hädästä
Suomessa, rukoillen, ettei hallitus rikkoisi väliänsä Venäjään, koska suomalaiset nyt jo olivat nääntymäisillään siitä
yleisestä kadosta, joka oli maata kohdannut, ja koska edellisen sodan seuraukset vielä kaikkialla tuntuivat. Tämän
kunnon miehen mielestä oli hyökkäyssota jumalaton huimapäisyys, jota hän hartaasti pyytää kuninkaan torjumaan. Näille
varoituksille olivat vallanpitäjät kuitenkin kuurot, jonka vuoksi Cronstedt vihdoin ilmoittaen, ettei hänen älynsä eikä
tarmonsa riittäneet siihen toimeen, jota kuninkaan ja isänmaan etu vaati, pyysi virkaeron, joka hänelle myönnettiinkin.
Hänen jälkeläisekseen määrättiin yksimielisesti kreivi Kaarlo Emil Lewenhaupt, syntynyt 1691, Aurora Königsmarkin
sisarenpoika.
Harvassa on niitä, jotka ovat alottaneet uransa niin ihailtuina ja rakastettuina kuin tämä ulkomuodoltaankin upea mies.
Hänen hyvä sydämmensä, hänen suoruutensa, omanvoiton-pyytämättömyytensä, rehellisyytensä ja lämmin
isänmaanrakkautensa olivat ominaisuuksia, joita jokaisen täytyy pitää arvossa, ja vihdoin oli yleinen mielipide se, että
hän oli Ruotsin etevin mies. Kaunopuheliaisuutensa ja intonsa oli hän käyttänyt puolustaaksensa kansan miestä, rauhaa
rakastavaa Hornia. 1734 vuoden valtiopäivillä pani Lewenhaupt koko tarmonsa liikkeelle hillitäksensä aateliston
ylenpalttisia vaatimuksia, ja kun hän siinä menestyi, tahtoi sama aatelisto saada hänet ylennetyksi kenraaliluutnantiksi,
mutta hän sen esti, koska ei tahtonut syrjäyttää vanhempia kumppaneitaan. Hänelle pöytärahaksi tarjotut 15,000
hopeataalaria vähensi hän itse 12,000:teen. Semmoiset olivat ne ominaisuudet, joilla Kaarlo Emil Lewenhaupt saavutti
kunnioituksen ja ihailun, joka näytti rajattomalta. Jokunen luuli huomanneensa, että häntä huimasi hänen ylevä asemansa,
mutta näiden muka kadehtivien pärjääjien äänet tukahutettiin. Hattupuolueen etevimpänä miehenä vaikutti Lewenhaupt
sielunsa koko hehkulla Venäjätä vastaan, ja riemu nousi ylimmilleen kun hänelle uskottiin Ruotsin kunnian suojeleminen
vastaisessa sodassa. Hän ei kuitenkaan voinut kohta ryhtyä toimeensa, koska hän oli maamarsalkkana valtiopäivillä.
Väliaikaisesti uskottiin ylipäällikkyys paroni Henrik Maunu Buddenbrockille, 55 vuoden ikäiselle miehelle. Tämä suku oli
alkuperäisestä Westfalista kotoisin, mutta jo puolitoista vuosisataa sitten oli yksi sen haara muuttanut Liivinmaahan ja
asettunut Lemburgiin. Polvi polvelta olivat sen jäsenet sotureita, ja eräs niistä, Henrik Gothard Buddenbrock Keipenin
herra Kissegalissa kohosi 1650 vuoden vaiheilla everstiksi Ruotsin armeijassa. Hänen poikansa, Henrik Maunu, kulki
samaa uraa ja palveli Kaarlo XII:nen lipun alla, jota hän uskollisesti seurasi. Nyt oli hänet jo ylennetty kenraaliluutnantiksi,
ja Lewenhauptin sijaisena lähti hän Syyskuussa 1740 Suomeen, ruveten kaikkien siellä kokoontuneiden sotajoukkojenylikomentajaksi.
Sodankiihkoisena kuten muutkin Hatut lähti hän Ruotsista, mutta saatuansa kuninkaan käskyn koota 10—12,000 miestä
itärajan puolelle, vastasi hän seuraavana keväänä kuvaamalla niitä vaikeuksia, jotka kaikkialla olivat kohdanneet häntä,
semminkin hevosmuonan puutteen tähden. Muuten eivät puutteet näy muuttaneen hänen mielipidettänsä Ruotsin
varustuksista, eivätkä ne estäneet häntä yhä puuhaamasta sotaa. Joukkonsa sijoitti hän kuninkaan käskyn mukaan
kahteen leiriin. Päävoima, 5,000 miestä, kokoontui hänen itsensä johdossa Myllykylään 3/4 peninkulmaa Haminasta
pohjoiseen, ja muu armeija 2,500—3,000 Kaarlo Henrik Wrangelin komennossa Marttilaan (nykyinen Taavetti) 5
peninkulmaa länteen Lappeenrannasta, jonka varusväkeä komensivat everstiluutnantti Brandenburg ja eversti Ernesti
Kustaa Willebrand, hänkin kaarlolainen, syntynyt Liivissä 1680. Haminan linna oli uskottu 78-vuotiaalle eversti
Bousquet'lle, Kaikki oli siis järjestetty sotaa varten, mutta Suomen kirkoissa rukoiltiin vielä Jumalalta armahdusta. Täällä
ei ollut vielä kukaan unohtanut mitä sota merkitsee.
Kun rauha suuren pohjoisen sodan jälkeen solmittiin 1721, oli Suomi surkeasti raadeltu. Nälkä ja rutto vuosina 1704—
1709 täydensivät hävityksen, mutta kruunu, joka tarvitsi omansa, otti viimeiseen saakka mitä otettavissa vielä oli. Mitä
oma hallitus ei ollut joutunut anastamaan, sen vei vihollinen, joka nyt täydellä todella rupesi etenemään. Pakolaiset
Liivistä, Virosta ja Inkeristä, jotka etsivät pelastusta Suomessa, lisäsivät kertomuksillaan kauhua ihmisten mielissä.
Vihdoin rupesi 1710 Isoviha raivoamaan Suomessakin. Asukkaat pakenivat metsien luoliin tahi meren toiselle puolelle,
kunnes koko maa näytti hävityksen kauhistukselta. Kun sekä hallitus että armeija oli