//img.uscri.be/pth/40655e7fbd510054f69d058e6ce51856c06ac66f
La lecture en ligne est gratuite
Le téléchargement nécessite un accès à la bibliothèque YouScribe
Tout savoir sur nos offres
Télécharger Lire

Peritäänkö vihakin? - Jutelma kahdessa osassa

De
94 pages
The Project Gutenberg EBook of Peritäänkö vihakin?, by K. J. GummerusThis eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it,give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.orgTitle: Peritäänkö vihakin? Jutelma kahdessa osassaAuthor: K. J. GummerusRelease Date: May 15, 2007 [EBook #21444]Language: Finnish*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PERITÄÄNKÖ VIHAKIN? ***Produced by Tapio RiikonenPERITÄÄNKÖ VIHAKIN?Jutelma kahdessa osassaKirj.K. J. GUMMERUSHelsingissä, 1875.Uuden Suomettaren kustantama.Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.SISÄLLYS:Edellinen osa:Viaton. I. Jolsan Matti ja hänen vaimonsa II. Veljekset III. Rikos IV. Varpuset V. Rytilä saa uuden isännän VI. Rauhallisia vuosia VII. Ensikerran kyydissä VIII. Kaksi toveria IX. Puoti-poika X. Vanhat tuttavat XI. Anteron neuvot XII. Mitä matkalla Rytilään tapahtui. XIII. Mitä kapteeni Kornmanin aiottu lähtö merelle vaikuttaa Jolsan Matista. XIV. Viittauksia XV. Murtovarkaus XVI. Provastin perhe XVII. Vähäinen keskustelu ja sen seuraus.Toinen osa:Syylliset. I. Kauppias ja hänen puotipoikansa II. Naapuri-perheet III. Vanha Eeva IV. Kapteenin tytär V. Yöllä ennen rikosta VI. Haaksirikko VII. Kuolleita ja aaveita VIII. Isä on kumminkin isä IX. Vehkeitä X. Päivä alkaa ...
Voir plus Voir moins
The Project Gutenberg EBook of Peritäänkö vihakin?, by K. J. Gummerus This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Peritäänkö vihakin? Jutelma kahdessa osassa Author: K. J. Gummerus Release Date: May 15, 2007 [EBook #21444] Language: Finnish *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PERITÄÄNKÖ VIHAKIN? *** Produced by Tapio Riikonen PERITÄÄNKÖ VIHAKIN? Jutelma kahdessa osassa Kirj. K. J. GUMMERUS Helsingissä, 1875. Uuden Suomettaren kustantama. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa. SISÄLLYS: Edellinen osa: Viaton. I. Jolsan Matti ja hänen vaimonsa II. Veljekset III. Rikos IV. Varpuset V. Rytilä saa uuden isännän VI. Rauhallisia vuosia VII. Ensikerran kyydissä VIII. Kaksi toveria IX. Puoti-poika X. Vanhat tuttavat XI. Anteron neuvot XII. Mitä matkalla Rytilään tapahtui. XIII. Mitä kapteeni Kornmanin aiottu lähtö merelle vaikuttaa Jolsan Matista. XIV. Viittauksia XV. Murtovarkaus XVI. Provastin perhe XVII. Vähäinen keskustelu ja sen seuraus. Toinen osa: Syylliset. I. Kauppias ja hänen puotipoikansa II. Naapuri-perheet III. Vanha Eeva IV. Kapteenin tytär V. Yöllä ennen rikosta VI. Haaksirikko VII. Kuolleita ja aaveita VIII. Isä on kumminkin isä IX. Vehkeitä X. Päivä alkaa koittaa XI. Iltahuvit Rytilässä XII. Seikat selvenevät XIII. Lopussa kiitos seisoo EDELLINEN OSA. VIATON. I. Jolsan Matti ja hänen vaimonsa. "Oma maa mansikka, muu maa mustikka" — sanoo suomalainen sananlasku. Sen sananparren totuus näkyykin kaikkialla Suomessa; sillä harva kansalainen rakastaa niin maatansa kuin Suomalainen. Hänen maansa on, jos sitä muihin maakuntiin maailmassa vertaa, köyhä; mutta kumminkin on se tunne, missä hän ensikerran päivän valon näki, hänelle kallis. Jo kaukaisia aikoja takaperin huomattiin tämä, ja niin luemme esimerkiksi eräässä kertomuksessa jo toista sataa vuotta takaperin eräästä Saksalaisesta merikapteenista, jolla satunnaisesti oli joitakuita Suomalaisia laivamiehiä laivassaan: "Ihmeteltävä on näiden Suomalaisten lujuus; mutta vielä ihmeteltävämpi on se alituinen ja syvä rakkaus, joka heissä elää kylmää, pohjoista kotimaatansa kohtaan. He ovat uskollisia ja rohkeita; vaaran suuruus ei heitä peloita. Mutta kun ikävä kotimaahansa saa vallan heissä, silloinpa ei suurin palkkakaan saa heitä jäämään. Koti elää heidän mielessänsä ja kiiruhtamasta kotiinsa ei voi kukaan estää heitä, kun ovat jonkun pitemmän ajan olleet sieltä poissa". — Ja tässä lauseessa, minkä muukalainen antaa suomalaisista merimiehistä, asuu totuutta. Meren rannoilla saamme nähdä, varsinkin merikaupungeissa, vanhuksia tukulta, mitkä ovat ikänsä kyntäneet Ahden vakoja kaukaisilla vesillä, mutta aina tuon tuostakin käyneet katselemassa onko koto Pohjassa entisellä paikallaan, — kunnes vihdoin jäävät tähän rakastettuun kotimaahansa kuolemaan. Tavallisesti ovat nämä entiset merimiehet köyhiä, sillä nuoruudessaan eivät he ole tienneet säästää mitään vanhojen päiväinsä varaksi, ja moni heistä käy viimeiset aikansa talosta taloon kerjäten, ellei pitäjäs muulla tavalla ole heistä huolta pitänyt. Useammat heistä ovat rehellisiä, pian lapsellisia olentoja, joiden sydämet ovat vapaat kaikista rikoksista, mihin heillä kumminkin olisi ollut tilaisuutta. Moni heistä on ollut vaaroissa semmoisissa, joita emme me, maa-moukat, voi aavistaakaan. Ja kun he meiltä leipä-kultaa pyytävät, emme ensinkään osaa ajatellakaan, mitä kaikkia pyytäjät ovat kärsineet ja nähneet. Mutta jos silloin sattuu puheeksi tapauksia heidän elämästään, sattuu puheeksi vaaroja, missä he ovat olleet, haaksirikkoja, joita he omin silmin ovat nähneet, joissa heidän oma henkensä on ollut onnen nojassa, — niin onpa silloin kuin muuttuisi vanha kerjäläinen toiseksi olennoksi. Muistot, mitkä ovat uinailleet hänessä, heräävät; hänen silmänsä säkenöitsee ja koko hänen olennossaan astuu henkiin entistä miehevyyttä. Hänelle on merikin rakas, josko isänmaa on vielä rakkaampi; ja hän kertoo nyt kertomuksia, joita meidän täytyy ihmetellä, että hänelläkin on ollut päivänsä — sen nä'emme ja kuulemme, ja väkisinkin anastaa hän meiltä meidän kunnioituksemme. Mutta "ei ruista missä ei rikkaa". Suo anteeksi, lukijani, että, kun nyt pyydän sinun astumaan sisään erään vanhan merimiehen asuntoon, tämä merimies ei ole aivan semmoisia, joista vasta puhuimme. Kaikissa säädyissä — ja merimiestenkään ei tee poikkeuksia tästä — löytyy, ynnä hyviä ihmisiä, myöskin niitä, joiden omatunto ja parempi tieto on kiusausten myrskyssä mennyt haaksirikkoon. Jolsan Matti oli näitä viimeksi-mainittuja. Hän oli ollut merimies, mutta mereltä toi hän maalle myrskyä ja vastatuulta; merelle jätti hän nuoruutensa puhtauden ja omantuntonsa rauhan. K——joen pitäjäässä oli vähäisellä saarella noin 40 vuotta takaperin vähäinen asunto. Aava meri lakasi yhdeltä taholta saaren rantoja, toisilta tahoilta kiilui auringon paisteessa saaria ja moniaista kohdista mannermaa. Tälle vähäiselle saarelle oli noin 50 vuotinen mies rakentanut asuntonsa. Saari oli, niinkuin sanoimme, pieni, mutta kumminkin niin suuri, että Jolsan Matin kaikki omaisuus sinne mahtui. Ja paljon omaisuutta ei Matilla ollutkaan. Kymmenkunta verkkoja nähtiin rannalla kuivaamassa väliin, kun Matti oli poissa. Siinäpä Matin pää-omaisuus olikin. Huone oli pieni, kalliolle rakennettu. Mannermaan puolella oli ovi, joka tupaan vei. Noin neljä kyynärää ovesta oli ovi- seinällä vähäinen akkuna ja seinällä vastapäätä, merelle päin, toinen, isompi. Pöytä, pari tuolia, isompi arkku, pata ja joitakuita pulloja — siinä kaikki huonekalut, johon ehkä vielä voimme panna kaksi pyssyä, kirves ja saha, sekä yhtä ja toista pikkukapinaa. Takan-puolimaisella seinällä nähtiin toinen ovi, joka vei pieneen pimeään komeroon, mikä sisälsi vanhoja vaateryysyjä, mädänneitä verkkoja ja muuta semmoista. Saari oli, paitsi tätä huonetta, ihan autio. Ei puun pensasta siellä nähty, ei ääntä siellä kuulunut muun kuin tuulen, joka tuvan ympärillä pauhasi, ja silloin tällöin jonkun merilinnun. Saari oli kivinen, ja näitä kiviä oli luonto laatinut toinen toisensa päälle omituisiin muotoihin, jotta lohkareista meren-puolimaisella rannalla oli syntynyt jotakin luolan tapaista. Samana päivänä, jona kertomuksemme alkaa, nähtiin tässä luolassa yhtä ja toista, jota ei olisi osannut arvata tällä saarella löytyvän. Mutta kun nämä kalut moniaiden päiväin perästä ovat kadonneet, niin voimme kohta sanoa, että ne eivät kuuluneet Matin omaisuuksiin; — ne olivat kaupan kaluja, joista ei tahdottu tullia maksaa ja jotka Matin avulla salaisuudessa ja hiljaisuudessa olivat saatettavat omistajansa luo. Tällä kivisellä saarella, joka tuskin oli saareksi nimitettävä, asui, niinkuin jo tiedämme, Jolsan Matti ja — Leena hänen vaimonsa. Matti itse oli vielä parhaassa ijässään. Ja ikäänsä ja voimiinsa nähden olisi hän vielä varsin hyvin voinut kelvata merimieheksi, — jota ammattia hän olikin toistakymmentä vuotta toimittanut ennenkun rupesi erakoksi tälle autiolle kalliolle — ellei hän olisi ollut raajarikko. Hän oli näet käsi-puoli. Toisen kätensä olkapäästä saakka oli meri korjannut. Viimeiselle meriretkelle kun hän läksi — ja silloin ei hän vielä saarella asunut — oli hänellä kaksi tervettä kättä, kun hän palasi oli toinen mennyt, ja Matista ei enää ollut merimieheksi. Silloin muutti hän saarelle Leenan kanssa, jonka hän pari vuotta ennen onnettomuuttansa oli nainut. Tämä Leena, Matin vaimo, oli miestänsä joitakuita vuosia vanhempi. Hänen kanssaan ei ollut hyvä käydä tukkanuotalle, sillä hän osasi itsensä puolustaa, ja jos suursotaan joku rupesi hänen kanssaan, niin eipä niin terävä-kielistä, joka Leenaa olisi voittanut. Leenaa pelkäsivät siis rantamaan asukkaat, mutta Leena itse ei pelännyt ketään muuta kuin miestään Mattia; ja olipa se niinkuin olla pitää, sillä onhan mies vaimon pää ja vaimon tulee miestänsä kunnioittaa. Mutta eipä tiennyt moni, mitä tämä isäntänä oleminen omassa kodossaan Matille maksoi, sillä Leena-muori ei hyväntahtoisesti ruvennut Matin alamaiseksi. Ei, useita kertoja oli hän koettanut anastaa isännyyden, varsinkin kuta vanhemmaksi hän tuli, ja siinä tarvittiin mies semmoinen, kuin Matti, pitämässä kotivaltikkaa, jottei se joutuisi Leenan käsiin. Mutta Matissa oli semmoinen koti-valtikan pitäjä, ja Leenan usein revitty tukka ja siniset posket näyttivät, että kotikuri se oli, joka pidätti valtikan Matin huostassa. Tähän kotikuriin tarvittiin voimia; sitä antamaan ei ollut kehnon miehen