Kalevalan avain

Pekka Ervast

Informations

• Publié par: chaem
• Publié le: 08 décembre 2010
• Nombre de lectures: 53
• Langue: Finnish

Extrait

The Project Gutenberg EBook of Kalevalan Avain, by Pekka Ervast This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Kalevalan Avain Author: Pekka Ervast Release Date: May 25, 2004 [EBook #12432] Language: Finnish *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KALEVALAN AVAIN *** Produced by Sami Sieranoja and Tapio Riikonen KALEVALAN AVAIN Elias Lönnrotin muistolle Kirjoittanut PEKKA ERVAST 1916 SISÄLLYS ALKUSANA I KALEVALA PYHÄNÄ KIRJANA 1 Mitä Kalevala on 2 Kalevala pyhänä kirjana— 3 Kalevalan avain II KALEVALAN MYSTERIOTIETOA 4 Eikö muinaissuomalaisten uskonto ollut animismia? 5 Ihmisiä vaiko jumalia? 6 Pyhä kolminaisuus 7 »Neitseestä syntynyt» 8 Luomistyö 9 Pelastustyö 10 Lemminkäisvoimat 11 Lemminkäinen—Kristus 12 Ilmarisvoimat 13 Ilmarinen, tuli ja rauta 14 Ilmarinen ja Sampo 15 Jälleensyntyminen 16 Tuonelan tuvilla 17 Väinämöisen soitto III KALEVALAN SISÄISTÄ SIVEYSOPPIA 18 Tiedon tie 19 Joukahainen 20 Aino 21 Lemminkäinen 22 Ilmarinen 23 Ansiotyöt 24 Tuonelan joutsen 25 Pohjolan häät 26 Kultainen neito 27 Pohjan neidon nuorempi sisar 28 Hengen miekka 29 Venematka 30 Kanteleen soitto 31 Sammon ryöstö 32 Viimeiset epäilykset 33 Viimeinen taistelu IV KALEVALAN MAGIAA 34 Mitä magialla tässä tarkoitamme 35 Ennen ja nyt: kaksi ihmistyyppiä 36 Atlantalaista magiaa Kalevalassa 37 Aikojen vaihteessa 38 Väinämöinen ja Aino 39 Marjatta 40 Marjatan poika Ja VäinämöinenV VÄINÄMÖISEN PALUU 41 Väinämöinen ja Suomen kansa ALAVIITTEETALKUSANA. Tämä kirja puolustaa ja kunnioittaa kaikkea sitä Kalevalassa, jota nykyaikainen sivistyksemme enimmäkseen pitää tuulesta temmattuna: sen satuja, sen ihmeitä, sen liiotteluja, sen luonnottomuuksia, ja lukija havaitsee ensi riviltä, että kirjan tekijä on tosissaan. Tuntien oman vähäpätöisyytensä niiden oppineiden rinnalla, jotka ovat Kalevalaa tutkineet ja selittäneet, ei tekijä tähän työhön olisi uskaltanut ryhtyä, ellei hänellä olisi vakaumus ja näkemys siitä, että Kalevalan todellinen sisältö sittenkin on jäänyt oppineilta huomaamatta. Tällä sanallaan hän ei suinkaan väitä, että hänen oma tietonsa Kalevalan todellisesta sisällöstä olisi tyhjentävä tai erehtymätön; hänen käsityksensä on epäilemättä sekä vaillinainen että korjauksia kaipaava, mutta oikein ymmärrettynä se avaa uusia uria vastaiselle tutkimukselle. Ja koska tekijä ei tunne—paitsi H.P. Blavatskyn viittauksia »Salaisessa Opissa» ja eräässä aikakauskirja-artikkelissa »Kalevala, suomalaisten kansalliseepos», joka on suomeksi julkaistu Tietäjässä 1909—muita tämänlaatuisia kokeita kuin Martti Humun (M. Ramstedtin) broshyyrin »Kalevalan sisäinen perintö», joka oli ylimalkaista ja johdannollista laatua, Herman Hellnerin kirjotuksen »Kalevala ett teosofiskt diktvärk», joka on painettu Teosofisk Tidskrift'issä 1904, ja Rudolf Steinerin Helsingissä huhtikuun 9 p:nä 1912 pitämän esitelmän »Das Wesen nationaler Epen mit speziellem Hinweis auf Kalevala», painettu manuskriptina samana vuonna, rohkenee hän toivoa, että tätä hänen tutkielmaansa otettaisiin vastaan edes johonkin määrin sillä anteeksi antavalla suopeudella, jota yleensä ensimäiselle yritykselle suodaan. Jos kohtalo myöntää, toivoo tekijä saavansa tulevissa tutkimuksissa laajemmin ja seikkaperäisemmin syventyä moniin suomalaista salatiedettä koskeviin aineihin, joita hän tässä on vain alustavasti kosketellut. Sillä, kuten Kalevala sanoo: Ei sanat salahan joua, Eikä luottehet lovehen, Mahti ei joua maan rakohon, Vaikka mahtajat menevät. Sammatissa elokuulla 1916. Tekijä. I. KALEVALA PYHÄNÄ KIRJANA. Ilman seitsenhaaraisen symbologian apua ei mitään vanhaa pyhää kirjaa voida oikein ymmärtää. Symbologia on tutkittava jokaiselta puoleltaan, sillä jokaisella kansalla oli omintakeinen ilmaisutapansa. H.P. Blavatsky. 1. MITÄ KALEVALA ON? Kysymykseen, mitä Kalevala on, tulemme tässä kirjassa vastaamaan tavalla, joka luultavasti on outo ja uusi useimmille lukijoille. Tulemme heti esittämään Kalevalasta, sen synnystä ja sisäisestä arvosta mielipiteen, joka hämmästyttää sekä oppinutta että oppimatonta lukijaa. Tulemme sitten kirjassamme pitkin matkaa selvittämään ja puolustamaan mielipidettämme, ja jätämme hyväntahtoisen lukijan arvosteltavaksi, onnistuuko meidän vakuuttaa häntä sen oikeudesta vai jääkö hän yhä ihmettelemään ja kukaties paheksumaan ylen outoa kantaamme. Ennenkuin annamme oman vastauksemme kysymykseen, mitä Kalevala on, tahdomme parilla sanalla muistuttaa lukijan mieleen, mitä meillä yleensä on Kalevalasta arveltu ja mikä tieteellisten tutkijain kanta kysymyksessä on.Kalevalan suuri »esille-uneksija» Elias Lönnrot uskoi, että Kalevalassa kuvastui esi-isäimme muinainen permalainen sivistys. Sen runoista astui elävänä esiin kuva Suomen kansan menneisyydestä, tämän kansan uskonnosta ja elämistavoista, sen pyrkimyksistä, ihanteista ja sankareista. Lönnrotin usko tarttui toisiin: Kalevalaa alettiin pitää lähteenä Suomen kansan muinaisuuden tutkimiselle sekä kotona että ulkomailla. Kalevalan mukana levisi ympäri sivistyneen maailman Suomen kansasta maine ja kaikkialla alettiin huomata, että tuolla kaukana Pohjolassa asuu pieni korpikansa, joka on luonut eepoksen, jommoisia on harvoja maailmassa. »Mikä runollinen kansa», kulki kuiskeena yli maiden ja mantereitten, »mikä menneisyys sillä on takanaan! Missä onkaan sen historia! Sankarien ja tietäjäin kansa!» Tämä valtava innostus herätti Suomen kansan vuosisataisesta unestaan. Suomalaiset tunsivat itsensä yhtenäiseksi kansaksi, koska heillä oli yhteinen menneisyys ja tuon yhteisen menneisyyden mahtava muistomerkki. Kuinka luonnollista, että tätä ensimäistä uskonnollis-runollista heräymystä seurasi toinen, Snellmanin valtiollis-kielellinen. Suomen kansa oppi itsensä tuntemaan ja tiesi paikkansa maailman näyttämöllä. Aleksanteri I:sen profetalliset sanat olivat toteutuneet: Suomen kansa oli noussut kansakuntien joukkoon. Nyt elämme toisessa ajassa. Innostus on laimennut. Kalevala ei ole enää, mitä se oli ennen. Kyllä sitä pidetään kansallisena eepoksena ja kyllä sitä kouluissa luetaan, mutta tieteellisellä taholla se on kadottanut pätevyytensä historiallisena lähdekirjana. Kalevalassa ei kuvastukaan vanha permalainen sivistys. Lönnrotin usko oli Suomen suuren Eliaan unelmaa vain. Kalevalassa ei kerrota mistään kadonneesta kulta-ajasta. Kalevala on runokokoelma. Se kertoo kansamme onnen haaveista, siitä kesämaasta, joka eli kansamme mielikuvituksessa. Se todistaa vain, mikä voimakas, mikä kuolematon laulunhenki aina on ollut Suomen kansalle ominainen. Tätä nykyistä kantaansa tieteelliset tutkijamme perustelevat sillä, että Kalevala, kuten sanottu, on runokokoelma, ei yhtenäinen eepos, joka semmoisena olisi säilynyt kansan muistissa. Kansa on lukuisissa toisinnoissa, eri paikoissa, eri aikoina, laulanut Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja niiden urotöistä; toinen laulaja on toisesta asiasta kertonut, toinen toisesta. Elias Lönnrot kokoili ja keräili näitä runolauluja; hän oli ensimäinen, joka väsymättömällä innolla ja uskolla samoili Karjalan laulumaita, sai sanan sieltä, toisen täältä, sommitteli kuulemansa yhteen ja rakensi runoista kokonaisuuden. Mitä ennen häntä Porthan, Lencqvist, Ganander, Becker, Topelius vanhempi y.m. olivat tehneet, oli ollut enimmäkseen hajanaista valmistustyötä. Mutta Lönnrotin jälkeen on tehty uusia keräilymatkoja ja tieteellisesti tarkattu Lönnrotin käsikirjotuksia ja muistiinpanoja ja päästy siihen lopulliseen selvyyteen ja varmuuteen, mikä nyt on vallalla Kalevala-tutkimuksessa. Lönnrot oli itse viimeinen suuri runojen laulaja. Hän oli niin kalevalaisen hengen läpäisemä, että hän kykeni siihen, mihin ei kukaan ennen häntä ollut kyennyt: luomaan miltei yhtenäisen eepoksen hajanaisista runokatkelmista. Hän uppoutui Suomen kansan henkeen, itsensä unohtaen, siinä määrin, että hän—Eino Leinon sanoilla —oli »silloisen Suomen itsetietoon tullut kansallishenki».[1] Kalevala oli sentähden hänen työtänsä, vaikkei hän ollut runojen tekijä. Tarkempi tutkimus on myös paljastanut, että Kalevalan runot eivät ole yhtä vanhoja, eivät samalta alkuajalta. Toiset ovat pakanallisia, toiset kristityltä ajalta; viimeinen—50:s runo—esim. on varmasti kristillinen. Näin ollen on mahdotonta pitää Kalevalaa kaukaisen menneisyyden historiallisena muistomerkkinä. Tietysti siinä näkyy piirteitä Suomen kansan elämästä ja ennen kaikkea selviä piirteitä kansan uskonnollisesta eli paremmin sanoen taikauskois-runollisesta elämänkatsomuksesta, mutta nämä piirteet eivät kuvasta puhdasta pakanallista aikaa, vaan kuuluvat pakanuuden ja kristinuskon vaiheaikaan, niin että mitä Kalevalassa ihailemme, se on tutkimuksen valossa katsottuna »runollisesti verhottua kristinuskoa», kuten prof. K. Krohn sanoo.[2] Onpa äskettäin lausuttu semmoinenkin väite, ettei Kalevalan sisällys oikeastaan ole Suomen kansan hengen tuotetta, vaan germanilaista lahjatavaraa. Lännestä päin tuli tänne kuninkaita ja sankareita. He toivat mukanaan runoja ja lauluja muinaisista tietäjistä, ja heistä itsestään sepitettiin runoelmia. Kalevalan sankarit täten eivät ole olleet suomalaisia, vaan vieraita viikinkejä, ja Suomen kansan tietäjähaaveet ovat muualta kotoisin, ei kansamme sydämestä. Kas siinä lyhyesti esitettynä tieteellisen tutkimuksen tähänastiset saavutukset. Jos ne todella pitäisivät paikkansa, olisi Lönnrotin työ syvemmin katsottuna tehty jotenkin tyhjäksi. Jälellä olisi hänen Kalevalastaan vain runokokoelman kaunis muoto ja taiteellinen sommittelu, ja Kalevalan kansallinen merkitys kuuluisi jo menneisyyteen: se teki tehtävänsä viime vuosisadan herätystyössä, nyt se voidaan asettaa hyllylle muinaismuistojen joukkoon. Mitä tästä sanoisivat Kalevalan todelliset ihailijat ja Suomen kansallisaatteen ystävät? Mihin joutuisivat heidän ihanat näkynsä Suomen kansan muinaisesta kulttuurista, mihin heidän haaveensa ja heidän toivonsa Suomen t