Liika viisas - Viisaudenkirja eli kertomus Sakari Kolistajasta

Maiju Lassila

Informations

• Publié par: seab
• Publié le: 08 décembre 2010
• Nombre de lectures: 18
• Langue: Finnish

Extrait

The Project Gutenberg EBook of Liika viisas, by
Maiju Lassila
This eBook is for the use of anyone anywhere at
no cost and with almost no restrictions whatsoever.
You may copy it, give it away or re-use it under the
terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Liika viisas Viisaudenkirja eli kertomus Sakari
Kolistajasta
Author: Maiju Lassila
Release Date: July 27, 2005 [EBook #16365]
Language: Finnish
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG
EBOOK LIIKA VIISAS ***
Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.LIIKA VIISAS
VIISAUDENKIRJA
eli
KERTOMUS SAKARI KOLISTAJASTA
Maiju Lassila
Ensimmäisen kerran julkaissut
Arvi A. Karisto 1915.ENSIMÄINEN SANAKOLINA
Sydänkesäinen kiireen työajan hiljaisuus vallitsi
Sakari Kolistajankin talossa. Väki oli hävinnyt
työmaille.
Oli puolipäivä. Kukon kiekaisu leikkasi poutaista
hiljaisuutta. Kartanolla, kaikkialla tyhjää, äänetöntä.
Sillan alla hautoi kana ja valkoinen porsasparvi oli
latoutunut karjapihan aitoviereen nukkumaan
vieretysten, riviin, pyllyt yhtäänne päin niin siroina
kuin taiten riviin asetetut valkoiset isot munat.
Ja samaa tyhjää tuvassakin. Penkillä,
pöydänpäässä nukkui istuallaan talon muonamies
Issakainen, jonka peloittavan suuri, leilimäinen
kähärä pää oli niin kauhistuttavan pörröinen kuin
mikäkin pahaksi pöyhötelty iso villaläjä. Oli
syötyään ja ruuat korjattuaan nojautunut vain
ryntäät rehellään pöytää vastaan, kallistanut
korvallisensa pöydälle ja nukkui nyt sikeästi
kuorsaten, pöydälle jäänyt lusikka ihan nenän
edessä.
»Ala nousta jo siitä!» äsähti kovana jo emäntä,
Sakarin vaimo
Anna-Liisa, vesisankoa tupaan tuodessaan. Näkyi
olevan taas äkeissään.
Eikä ihme, sillä hermostutti tuo Sakarin tila jo
häntä.
Mutta ei Issakainen kuullut. Kuorsata jyrisytti vainja nukkui kuin pölkky.
»Hulluksi tässä jo itsekin koko miehen kanssa
tulee», tuskitteli puuhaileva Anna-Liisa itsekseen
Sakarinsa asian vuoksi.
Mutta lopulta alkoi toki Issakainen tajuta, että häntä
oli herätetty. Hän heräsi, haukotteli, haparoi
pöydältä lusikan, nuoli sen unisena puhtaaksi, pisti
seinänrakoon ja istahti keskemmä penkille.
Mutta siihen hän taas nukahti, nukahti sikeästi,
ihan kuorsasi. Iso, villainen pää nuokkui ja riippui
kuin leili, uhkasi joka hetki ikäänkuin pudota ja
viedä raskaalla painollansa koko miehen
mukaansa.
Mutta touhueleva Anna-Liisa näytti äkeältä.
Porsaatkin nuo olisi ollut leikkuutettava, mutta
mihin tässä enää ehtineekään.
* * * * *
Sillä oikeastaanhan Anna-Liisaa painosti miehensä
Sakari Kolistajan odottamaton herääminen, se että
Sakari oli herännyt oman vikansa tuntoon. Sillä
kuten ihminen heräämisessään pääsee
synnintuntoon, s.o.: huomaa syntinsä suuruuden ja
kauheuden, ja alkaa etsiä siitä pelastusta, niin oli
Sakarikin tullut viisautensa tuntoon. Tämän
nykyisen papin, pastori Pöndisen järkyttävät
saarnat ne olivat hänessä sen heräämisen
vaikuttaneet. Pelkäämättä, lujasti oli se
saarnoissansa Hebrealais-epistolan mukaan
julistanut, että kaikki maallinen viisaus onperkeleestä ja johtaa ikuiseen vaivaan ja
kadotukseen ja että kaikki asiat voidaan ymmärtää,
käsittää ja selittää ainoastaan uskon kautta.
Yhdellä ainoalla rohkealla iskulla oli pastori
Pöndinen siten ratkaissut ihmiskunnan tärkeimmän
ja suurimman kysymyksen: viisauskysymyksen. Ja
sen ratketessa olivat samalla ratkenneet kaikki
muutkin kysymykset uskonnon, tieteen, taiteen,
urheilun, naisasian, rakkauskysymyksen ja kaiken
muun alalla, sotkuisesta Balkanin kysymyksestä
Suomen kansallisteatterin kysymykseen saakka.
Koko ihmiskunnan päänvaivan oli Pöndinen
höllännyt auki äkkiä, että se laukesi kuin poikki
sivallettu viulunkieli, sillä uskon avulla ratkesi
ikiliikkujakysymyskin, niin että huoleti voitiin uskon
avulla todistaa siitäkin kuulun viisaan sanoilla jo
että: »Mutta se pyörii sittenkin.»
Niin oli siis ratkennut ihmiskunnan tärkein ja kipein
kysymys, viisauskysymys. Se joka pahensi, s.o.:
viisaus, oli Sanan mukaan leikattu pois ja heitetty
pois tyköä ja päähän oli sen tuhatvuotisten
humujen ja melun jälkeen jäänyt rauha ja hyvä olo
kuten pahnaan, josta meluava ja alati nälkäänsä
vinkuva porsas on lopultakin pellolle potkittu.
»Pahanhengen Pöndinen!» oli Anna-Liisa
sadatellut, sillä hän ei ollut vielä saarnasta
herännyt.
* * * * *
No niin. Sillä juuri näitä pastori Pöndisen voimallisia
saarnoja kuullessaan oli Sakari Kolistaja, kuten josanottu, herännyt. Kuultuaan pastorin julistavan
viisauden kauheutta, oli hän alkanut tutkia
itseänsä, huomannut olevansa liika viisas,
kauhistunut tilaansa, tullut murheelliseksi ja alkanut
etsiä apua ja pelastusta.
Niin: viisaudentuntoon hän oli tullut. Rehellisesti,
nöyrästi kuten ainakin viheliäisyytensä tuntoon
herännyt, tunnusti hän nyt maailmalle, että hän on
liika viisas. Ei hän enää sitä vikaansa keneltäkään
salannut, ei yrittänyt sitä lievennellä, ei kaunistella,
sillä hänen heräämisensä, viisaudentunnon
synnintuntoon tulemisensa oli todellista, ei
ulkokullaista. Turhia olivat ystävienkin lohdutukset.
Turhaan koetti hänelle vakuuttaa se ja se
lohduttaja, sukulainen ja muu, että hän ei ole liika
viisas, tuskin kylliksikään viisas — s.o. kylliksikään
syntinen, — ja että häntä ei siis viisauden takia
uhkaa helvetti ja ijäinen kadotus. Sakari Kolistaja
ummisti heille korvansa, ei sallinut viettelijöiden
nukuttaa häntä uudestaan suruttomuuden uneen
vaan todisti heille:
»Ei… Ei sillä … pastori Pöndinen on viisas mies.»
Sopi sen saarnoja ja sanaa siis uskoa, sen jos
kenen. Ja entistä nöyremmin etsi hän apua ja
parannusta. Totisen kristityn alistuvaisuudella ja
rehellisyydellä tunnusti hän, että hän on kauhein
luoduista, että hän on suurin syntisistä ja
tuomituista, että hän on liika viisas.
Perkele, niin hän tunnusti, on pettänyt Luojan.
Salavihkaa, Luojan sitä huomaamatta, on seantanut hänelle liiaksi viisautta. Siitä hänen
surkeutensa. Helvetti on jo avoinna häntä
odottamassa.
Kamalaa! Ja apua ei, ei mistään! Ystävät ja
sukulaiset ja kaikki lohduttajat olivat hänen
suhteensa avuttomia, sillä mitäpä asia sillä parani,
että he asiaa koristellakseen keskenänsä
kuiskailivat, että Sakarin viisaudentunto on muka
luulosairautta.
Ja niin synkistyi ja synkistyi Sakari, tehden joskus
jonkun sangen omituisen teon, josta voitiin sanoa,
että sen suorittajan on todellakin täytynyt olla liika
viisas, eikä ainoastaan jokapäiväisen viisauden
mies.
Niinpä oli hän kerrankin Anna-Liisan poissaollessa
ruvennut täyttämään tupaa vedellä. Ämpärillä oli
hän koko päivän kantanut vettä katolle ja sieltä
kaatanut sen savutorven kautta tupaan. Toisen
kerran oli hän palkannut väkeä vaihtamaan vettä;
kaivosta oli vedättänyt vettä jonkun kilometrin
päässä olevaan järveen ja järvestä kaivoon.
Eräänä päivänä taas hän oli ilkoisen alastomana
istahtanut katonharjalle veisaamaan, ilmoittaen
olevansa David Israelin kuningas. Erittäin oli häntä
huolestuttanut se, että heidän metsälampensa
syttyisi näin kuumana kesänä tuleen ja niin palaisi
kalavesi. Hän oli koettanut palovakuuttaa lampea,
mutta vakuutusyhtiöiden asiamiehet eivät olleet
suostuneet. Hän oli silloin ainakin varannut
palosammutuskojeet lammin rannalle ja vedättänyt
saavillisen vettä valmiiksi tulipalon varalta. Ja paljonmuuta semmoista, jossa ilmeni selvä yli-inhimillinen
viisaus.
Ja niin oli hän elänyt ja julistanut vikaansa,
liikaviisauttansa sanoilla ja todistanut sitä teoilla.
Sukulaiset kehoittivat vaimoa, Anna-Liisaa silloin
toimittamaan Sakarin hullujenhuoneeseen
hoidettavaksi. Ja sitä