Puulusikka

1804-1889 Onkel Adam

Informations

• Publié par: ummu
• Publié le: 08 décembre 2010
• Nombre de lectures: 38
• Langue: Finnish

Extrait

The Project Gutenberg EBook of Puulusikka, by
Carl Anton Wetterbergh
This eBook is for the use of anyone anywhere at
no cost and with almost no restrictions whatsoever.
You may copy it, give it away or re-use it under the
terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Puulusikka
Author: Carl Anton Wetterbergh
Release Date: June 2, 2008 [EBook #25679]
Language: Finnish
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG
EBOOK PUULUSIKKA ***
Produced by Tapio RiikonenPUULUSIKKA
Kirj.
Onkel Adam [Carl Anton Wetterbergh]
Suomennos ["Träskeden", Tapani Kärkönen]
Tampereella,
Tampereen kirjapainossa, 1882.
[Jalander]
SISÄLLYS:
Joutsenvesi
Kamreeri Miller
Kahdeksan vuoden perästä
Annetten kamarissa
Vastapäätä kadun toisella puolella
Vanhukset
Hätää yhä kestää
Muuan kohtaus
Pitkämatkainen tervehdys
Suoramielisyys
Mietinnöitä
Syntymäpäivä
Olkia kadulla
LähettiläsKihlaus
Aika sen jälkeen
Muuan päivä myöhemmin
Huolia
Huomioita
Kanssapuhe
Kuulutuspäivä
Nuoret rouvat
JoutsenvesiJOUTSENVESI.
Hiljaisuus vallitsee metsässä. Onko herttaisempaa
kuin käveleminen kauniina, valoisana kesäpäivänä
mäntymetsissämme, joissa siellä täällä vaihettelee
koivulehtoja; yksinäistä on niillä harvoilla avonaisilla
paikoilla, jotka sijaitsevat alkuperäisessä
jylhyydessänsä ja joissa kenties joku kaadettu puu,
mihin talvisin on viritetty pauloja teille, on ainoana
todistuksena että ihmisiä on siellä liikkunut. Miten
erilainen on tämä näyttämö siihen verrattuna, jossa
toiset meitä kaikin puolin ahdistavat,
sekaannutetaan heidän riitoihinsa ja maalitauluna
työnnetään esille toisten suojelukseksi, katoamme
vilisevään joukkoon, unhotamme itsemme ja
joudumme unhotuksiin.
Aivan toisin on yksinäisessä metsässä, mihin
suuren koneiston pauhina, jonka nimitämme
yhteiskunnaksi, ei ulotu, jossa yksistään
ajatustensa kanssa luulee olevansa kokonaisempi,
totisempi, kuin tuolla, jossa lainaa muotoja, valoja
ja varjoja toisilta eikä milloinkaan hallitse itseänsä,
vaan on toisten oma.
Jokaisessa pohjoismaalaisessa on tarve olla
yksinään itsensä kanssa, mieltymys äänettömään,
piiloutuneesen luontoon, jonka helmassa
leikitsimme lapsena… Aina, suurimpain tapausten
aikana, ihastuksen ja kansan hurraahuudon
paraillaan kansallisjuhlassa kaikuessa, kuulemme
ikäänkuin äänen hiljaisista metsistämme, jokahoukuttelee meitä sinne rauhan ja levon
valtakuntaan, voidaksemme oikein sätehikköön
koota kaiken ihanan, pyhän ja hyvän mitä olemme
kokeneet.
Mutta teollisuus on tungeinnut kaikkialle, ja
ainoastaan Norrlannin ikuisissa metsissä, joissa ei
yhtään ole kanavia sen hyväksi käytettävänä, on
kyynäspäätilaa, ja saa kulkea pitkät matkat
auringon, lintuin ja omain ajatustensa keralla.
Siellä lähellä sijaitsee se tunturiselänne, joka sulkee
meidät pois veljeskansastamme, ahdas laakso
tunturien välissä. Vaaleanviheriä koivumetsä
ympäröipi sitä pientä järveä, joka on täynnä saaria
ja jonka rannoilla joukko niemiä jakaa veden
kokonaisiin kuvastin-riveihin. Järvi kuvattiin rajaa
järjestettäissä kartalle, mutta se olikin ainoa
tilaisuus, jolloin siitä puhuttiin maailmalle, ja,
Jumalan kiitos, tuon vähäisen veden pitävät kartan
nähneet vaan kaikkein pienimpäin vuorimäkien
välissä olevana vesilätäkkönä.
Se on onni; sillä muutoin olisi luultavasti joku
keinoilija naulannut kokoon siellä lautasuojuksen
sveitsiläiseen tapaan, vouratakseen sen jollekulle
englantilaiselle, joka tahtoisi parantaa
synkkämielisyyttänsä onkimalla siinä pienessä
järvessä.
Joutsenvesi on sen vähäisen järven nimi, joka
lepää niin piiloutuneena ja unhottuneena; mutta
joka sitä on kerta käynyt katsomassa, ajattelee
monasti, kun hänen karkoittaa yhteiskunnan virta,Joutsen-vettä.
Koivumetsän takana korkenee maa penkereittäin.
Mänty- ja kuusimetsä seisoo ylähällä metsän
päävoimana, tummanviheriänä ja
korkeakasvuisena, suorana ja vakavana; mutta
vielä ylempänä tuntureilla ilmestyy taas
koivumetsä, sillä koivu on pohjolan metsäin etu- ja
jälkiväki.
Yli koko maiseman kohottavat tunturit lumisia
huippujansa — ja sadottain puroja lirisee läpi
metsän ja kiiruhtaa valkovaahtoisena tunturin
halkeamain ja kivilohkareitten lomitse, kunnes ne
heittäytyvät Joutsenveteen tahi yhdistyvät jokeen,
joko virtaa pois siitä.
Jos veisin teidät sinne, huomaisitte paikalla tuvan,
joki sijaitsee muutamain aituusten ympäröimänä
järven laidassa, ja vähäisen ohrapellon, mikä
joskus antaa siementä enemmän; kun se tapahtuu
kahtena vuonna kolmesta, kylvetään se joka vuosi.
Ei vaadita paljon hyvältä äidiltä, luonnolta, ylähällä
tunturein välissä, sillä hän on köyhä, äiti raukka —
mutta sentähden sitä rakkaampi.
Ainoa yhteys tuon pienen tuvan asukkaille muun
maailman kanssa oli joka vuosi marraskuulla, jolloin
isä "vyötti itsensä" ja matkusti lähimpään kylään, se
tahtoo sanoa yhdeksän peninkulman päähän,
myydäksensä rikkaalle Eerikille muutamia nelikoita
nieriäisiä, joilla tunturijärvissä on aivan omituinen,
oivallinen laatunsa, ja pari sataa riekkoa, jotka
olivat pyydetyt pauloilla tuntureilla.Se matkustus oli tärkeä tapahtuma tuolle pienelle
huoneväelle, ja lapset olivat erittäin ahkeria
toimittamaan isänsä matkakapineet järjestykseen
ja ruokkimaan talon kahta poroa, jotka ahkiossa
veivät kalleudet määräpaikallensa.
Muuanna vuotena olivat ne oikein juhlallisessa
mielentilassa, sillä isä oli päättänyt matkustaa
markkinoille, joita pidettiin kahdenkymmenen
peninkulman päässä.
"Luulen että isä ostaa jotain korutavaran äitille",
sanoi Anna, "minä luulen äitin saavan jotakin".
"No, sitäpä hän ei toki miettine", sanoi äiti, joka
ymmärsi Annan tarkoituksen. "Mutta kenties te,
lapset, saatte jotakin".
"Luuleeko äiti niin?… Kuuleppas, Antti! Äiti luulee
isän ostavan meille jotakuta alaalla Gregorista…
Oi, miten lieneekään hauska Gregorissa, paljon
väkeä, monta sataa, sanoo isä, sillä huomaappas,
isä on ollut siellä kauan ennenkuin me
synnyimmekään, kuuleppas, hän oli silloin renkinä
Suuritalossa, alahalla rikkaan Anundin luona".
Antti, joka istui ja veisteli puulusikoita, mikä kuului
sivuelinkeinoon, nosti silmänsä ja hymyili.
"Anna toivoo itselleen koristuksia, hän; ihmettelen
mitä hän haluaa, kaularihman tahi sormustimen
pieneen sormityppyynsä".
Annan pienet iloiset kasvot ilmaisivat
tyytymättömyyttä."Oi, mitä Antti loruaa! En minä mitään tahdo, kun
en hyödytäkkään; toisin on Antin laita, joka asettaa
satimia ja on jo täysi mies; sinä olet kahdentoista
vanha, niinpä oletkin, ja minä vaan kymmenen;
mutta…"
"Mutta sinä kudot sukkia isälle", virkkoi Antti
veitikkamaisesti; "ja se on kuitenkin Anna sisaren
kunniallinen tehtävä".
"Te olette hyväntapaisia lapsia, molemmat",
muistutti äiti, "kun vaan opitte luettavanne, mutta
se käy, Jumala paratkoon, hitaasti".
"Niin, minulle ei anna milloinkaan rauhaa Antti",
sanoi tyttö. "Nyt et saa katson minuun, Antti, sillä
silloin minulta kaikki sekaantuu".
Syntyi äänettömyys, sillä Annan piti lukea, mutta
nuo vilppaat, siniset silmät eivät voineet kiintyä
kirjojen mutkikkaisiin kirjaimiin. Tuokion perästä
sanoi hän:
"Tiedätkös, Antti, sinä et milloinkaan ole kuullut
satua Joutsenen poikasesta. Mummoni puhui siitä
monta kertaa, ja minä olen usein miettinyt enkö
sitä muistaisi; nyt tuli se kuin lentäen luokseni".
"Niinkuin joutsenen poika", huomautti Antti
nauraen.
"Se ei ole naurettava. Ä